• Elina Rantalahti pitää mielellään lapsiaan lähellään. Ruut, Raakel, Benjamin ja Salomo saavat kukin päivittäin oman hetkensä äidin kanssa, viimeistään illalla nukkumaan mentäessä.

”Kasvattaessani lapsiani olen kasvanut eniten itse”

PUHUTTAESSA vanhemmuudesta ja äitiydestä esille tuntuu nousevan useimmiten sen raskaus ja kuormittavuus. Vimpeliläisen Elina Rantalahden mukaan negatiiviset puolet korostuvat nyky-yhteiskunnassa liikaa.

–Niistä puhutaan, mutta jätetään sanomatta ne hyvät asiat: miten sydämessä läikähtää lasten joulu- ja kevätjuhlissa, miten iloitsee lapsen uusista taidoista, miten kaunis lapsi on kun hän nukkuu. Tunteiden koko kirjo ja syvä kiitollisuus sekä omaan ”laumaan” kuuluminen kuuluvat myös palettiin.

Äitiyden mahdollisuutta pohtivalle Rantalahti haluaa muistuttaa, että mitä tärkeämpi asia on, sitä enemmän sen eteen on valmis näkemään vaivaa. –Vanhemmaksi tuleminen on hyppy syvään päähän. Muutenkaan me emme tiedä tulevasta, emme edes seuraavasta hetkestä. Kasvu on kipua, ja koen itse, että kasvamme ahtaammasta leveämmälle kuin suppilossa, ylöspäin. Kasvattaessani lapsiani olen kasvanut eniten itse. Äitiys on ollut ehdottoman palkitsevaa.

Hänen ja Mikko Rantalahden perheessä on neljä lasta: Ruut, pian 14, Salomo, 11, Raakel, 9, ja Benjamin, pian 6 vuotta.

Rantalahden perheessä on monta palloa ilmassa koko ajan ja lapsilla on monenlaisia tarpeita. –Sen lisäksi, että lapset ovat todella erilaisia persoonia keskenään, ja erilaisia kuin me vanhemmat, heidän tarpeensa vaihtelevat ei vaiheissa. Kuopuksen kasvaessa varsinaista hoitamista on vähemmän, mutta hoivaa on sekin, että iltakierros lasten luona venyy jopa puoleentoista tuntiin, kun jokaisella on äidin kanssa omat asiansa. Nyt keskustellaan ja mahdollistetaan harrastamista, tarjotaan syliä ja läsnäoloa.

KOSKA lapselleen haluaa aina parasta, seuraa äitejä ja vanhempia ylipäätään riittämättömyyden tunne.

–Välillä se on suurempaa, välillä pienempää, mutta sisäänrakennettuna meissä. Ensimmäisen kerran kohtasin sen jo esikoiseni syntymän jälkeen, kun synnytys meni eri tavalla kuin olin ajatellut. Jälkeen päin tajusin, että se oli aivan oppikirjamainen ensimmäinen synnytys, naurahtaa Rantalahti.

Yksi kohta, jossa riittämättömyys nousi pintaan, oli havahtuminen siihen, että esikoinen tulee teini-ikään ja kasvaa naiseksi.

–Se herkisti. Mietin, mitä hänen lapsuudestaan jäi käsiin? En muista siitä mitään. Olenko tarjonnut lapselle sitä, mitä hän tarvitsee? Mitä olisin voinut tehdä toisin? Lohduttaudun sillä, että lapsi tarvitsee eriytyäkseen ja itsenäistyäkseen pintaa ja materiaalia, josta ottaa etäisyyttä: täytyy olla pettymyksiä ja epäonnistumisia.

Yksi äitien paineita lisäävä tekijä on sosiaalinen media. Kuvatulva antaa signaaleja siitä, millainen tulisi olla.

–Olisi oltava läsnä oleva, urheileva, aktiivinen, hyvännäköinen, menestyä työelämässä, hyvä monella saralla ollakseen riittävä. Oma urapolkuni on ollut erilainen kuin ajattelin nuorena. Sen sijaan että tekisin uraa ulkomailla, minulla on monta lasta, joista yksi on erityislapsi. Koen ajoittain tunnetta, että tämänkin olen sössinyt. En tiedä, mistä tunne nousee, ei kukaan ole tuonut sitä esiin.

Rantalahti on valmistunut hallintotieteiden ja kauppatieteiden maisteriksi. Hän työskentelee Vimpelin yhteiskoulussa matemaattisten aineiden opettajana.

–Itse en käytä somea juurikaan. Siellä näkee vain prosentteja ihmisten todellisesta elämästä, onnellisuusvääristymän. Emme vertaa silloin elämäämme todellisuuteen vaan mielikuvaan. Emme näe toistemme kipuja, tunnemme vain omamme. Voisimme paremmin, jos kommunikoisimme kipukohdista enemmän. Tulisimme huomaamaan, ettemme ole asioiden kanssa yksin.

Myös se, että kaikesta on saatavilla niin paljon tietoa, laittaa peilaamaan omaa tekemistä ihanteeseen ja optimiin, täydelliseen. –Ulkoisista paineista olen onneksi ulkona, en kaoottisen boheemin luovana ihmisenä ole ottanut niitä omikseni. Suotakoon luomusoseiden valmistaminen ja tietynlaisilla lastenvaatteilla pukeminen heille, jotka siitä nauttivat. Vaikka välillä kuormitun sotkusta, tiedän, että jos siivoaisin jatkuvasti, en ehtisi muuta. Voin valita pallot, joita heittelen. Sitä paitsi kotona tulee olla tilaa lapsille ja heidän olemiselleen.

ELINA Rantalahden mukaan olisi hyvä puhua myös riittävyydestä: tavallinen on ihan hyvä. –Se, mikä riittää, vaihtelee päivän, viikon ja vuoden mukaan. Kaikki vuorovaikutustilanteet eivät voi olla täydellisiä. Ihmisinä olemme vajavaisia ja kukin tavallamme rikki. Koti on kehys, jossa muut tuntevat myös huonoimmat puolemme, mutta olemme silti rakastettuja. Koti saa olla turvapaikka, jossa voimme olla levosta käsin omia itsejämme, ilman suorittamista.

Koska emme oleta toisten olevan aina parhaimmillaan, hyvinvoivia ja energisiä, ei tulisi odottaa sitä myöskään itseltään.

–Se, että kiivastun riitatilanteissa, kertoo lapsille, että heidän tekemisillään on vaikutusta. Jos käyttäydyn huonosti tai sanon asiattomasti, pyydän anteeksi. On myös lupa kertoa lapsille avoimesti, että nyt minua väsyttää, nyt minua surettaa, koska… Vuorovaikutus on hioutumista.

Elina Rantalahden voimalause on ”aikoja ja vaiheita”. –Kaikki muuttuu. Pian on erilaista, en tiedä millaista, mutta tämä menee ohitse. Se on auttanut hankalissa elämänvaiheissa. Olen jo unohtanut, millaista oli, kun vauvat valvottivat. Asiat unohtuvat nopeasti. Kuopuksen kanssa ohimenevyyden jo tajusi, ja osasi paremmin nauttia vauva- ja taaperoajasta.

Vanhemman tehtävä on olla mahdollistaja, tukea ja antaa eväitä kasvuun. Rantalahti pyrkii löytämään lasten voimavarat ja vahvuudet, sen, kuinka oman kasvukohdan voi kääntää vahvuudeksi.

–Toivoisin olevani sekä rento että jämpti äiti. Tietyssä mielessä lapset kasvavat laatikossa: ulkoreunat ovat tarkat, mutta sisäpuolella on melko vapaata.

–Kun lapset ovat pieniä, he ovat sylissä. Heidän kasvaessaan langat venyvät ja hallinta vähenee. Ainakin minulle se on vaikeaa.

RANTALAHTIEN elämä on mennyt pitkälti lasten ehdoilla, niin asuinpaikan kuin työnkin osalta.

–Yli 10 vuotta pikkulapsivaihetta on ollut mankeli, josta tulee ulos eri ihminen kuin se, joka on sinne mennyt. Nyt on vapautumassa enemmän tilaa omalle. On mietittävä, mitä haluaa tehdä, mitkä asiat minua kiinnostavat. Suunnittelen yritystoiminnan aloittamista. Myös yhdistystoiminta vie aikaa, ja haluan myös panostaa siihen.

Äitienpäivä kirkasti kiitollisuuden perheestä

ÄITIENPÄIVÄN merkitys on kirkastunut minulle hiljalleen vuosi vuodelta, ja kiitollisuus siitä, että saan sitä juhlaa viettää, on kasvanut. On paljon ihmisiä, jotka toivoisivat lasta, mutta eri syistä eivät lasta saa. Äitiys ei todellakaan ole itsestäänselvyys ja aihe on kipeä monelle, kertoo Elina Rantalahti.

Perheen traditiona on, kuten muinakin perheeseen liittyvinä juhlapäivinä, että juhlinnan kohteelle lauletaan ja hän saa lahjoja.

–Siinä sitten sängyllä yhdessä makoillaan ja availlaan lahjoja ja luetaan kortteja. Lopuksi otetaan yhteiskuva.

Vietetyistä äitienpäivistä on kertynyt tärkeitä muistoja ja tunnejälkiä.

–Se on jäänyt erityisesti mieleen, kuinka pari vuotta sitten äitienpäivänä kiitollisuus jotenkin voimakkaasti kirkastui ja vuodatin paljon kyyneleitä, kun tunsin olevani niin onnellinen, etuoikeutettu ja rikas, kun minulla on tämä perhe.

Jaa juttu: