Kuljetan pannumyssyn alla pientä kahvipannua, toisessa kädessä on lautasellinen leipiä ja Arabian kahvikuppi.
Kesäaamu. Olen nukkunut niin kauan kuin on nukuttanut. Kesäillat ja yöt ovat valvottaneet minua pihamaalla, puutarhassa ja lehmien laitumella.
Sateiset päivät viivyttävät kuvauksellista valoa, mutta kukat tykkäävät. Vasta elokuussa hennon taittaa niitä maljakkoon pöydälle. Näen, että monet kesäkukat ovat jo valmistamassa siemeniä seuraavaan kevätkylvöön. Kesällä vain viivyn ja katselen niitä joka puolella. Äitini, maatalon emäntä työn ohessa istutti minuun kauneuden kaipuun vaalimalla talven kukanjuuria kellarissa ja toi ne kesäksi ikkunan alle kukkimaan. Ja osti meille tytöille kauniit mekkokankaat ja tuvan pitkälle pöydälle kukkasen kerniliinan. Kaikki alkoi kuitenkin hiljaisuudesta ja tilasta ympärillä. Ne loivat merkityksiä arkeen. Pitkien kesien hikinen työ pelloilla ja juurikasvimaalla. Lukemiseen ei ollut aikaa.
Viimeisen vuoden ajan aamut ovat pitkittyneet jopa Yle 1:n kahdentoista mietelauseeseen. Onhan aamupäivän valo juurtunut maailmaani. Se on kasvattanut juureni syvemmälle maahan. Tietous, miten kovan työn takana on ravitseva ruisleipä, tai miten säät opitaan arvioimaan jo iltapäivän aikana, onko työt tehtävä sateen alta, vaikka menisi yöhön. Ei kuivia heiniä voi jättää. Tai syyskuun puimakoneen ulahtelu, joka päättyy vasta kun lapsilaumana istuu lämpimien jyväsäkkien keskellä hevosen kärryllä tähtitaivaan alla. Pieni käsi saa säkin suulta lämpimiä vehnänjyviä tai rukiin ruskeita erilaisia jyviä laittaa suuhun. Matka on lyhyt puimapaikalta kodin kuivurille. Muistissa on tämä moniaistinen elämä rintamiestalon pitkistä kesistä Juvalla.
Kaiken tämän ymmärtäminen on vaatinut pysähtymisen. Kun otin jälleen omat peltotilkut hallintaan 13 vuotta sitten ja tuotantosuunta vaati myös pelloille karjanlannan, tuli kyytöt pelloille, talvitarhaan ja navetan yhteen osioon. Silloin monet sanoivat: miten sinä noin sidoit itsesi ja aikasi? Olisit nauttinut vapaudesta ja laiskottelusta vanhemmiten, et ole mikään nuori.
–Mistä olisin nauttinut? Lentokentillä pyörimisestä, tunkkaisista kaupunki-illoista, jäätävästä säntäilystä ja osallistumisesta? Ei, minä halusin sitoa itseni tähän maisemaan, aamuihin ja iltoihin, Suomen valoon ja vuodenaikoihin. En ole yksin, kun katson märehtiviä lehmiä tai huolehdin kissoista, kanoista ja olen kotona, jos ukkonen yllättää. Jos saisin joitakin neliöitä pihapiiristä hyötykasveille. Tämän talon perinne on karjatalous. Nokkonen on tullut jäädäkseen. Mutta että saisin maakellariini ruokaa, minun on taisteltava. Ymmärrän jo jotain periksiantamattomuudesta. Ja siitä, miten vähän on tarpeeksi.
Tähtikirkkaina öinä iltakierroksella pihassa kuuntelen, pyöräytän käsivarret suurina, vedän happea ja silloin minä kiitän. Kiitän ja elän. Tai aamulla hiljaisuuteen herätessäni suuressa vanhassa hirsitalossa minä muistan, minä rukoilen. Ei mikään saa minulta näitä hetkiä. Hammaslääkäri- tai muut ajat olen valmis ottamaan vasta iltapäivällä kahden maissa. Mutta kiireesti ajan silti, jätin taas viimetippaan. Yhä enemmän haluan karsia lähtöjä. Paitsi varhaisia kesäaamuja lakkasuolle ja sieltä jo ennen kahdeksaa järveen hyppäämisen jälkeen kotiin aamukahville. Aamukahville vasta lakkasuon jälkeen. Kasvihuoneen nojatuolissa katselen. Ennen lintujen poismuuttoa myös kuuntelen. Pääskysten toinenkin pesintä tarvitsee lehmilaitumen yllä sieppailut.
Tänä kesänä olen saanut irrottautua lyhyeksi aikaa. Vanhat virret hoitavat minua. Sain käydä lähellä kokoontuneissa kesäjuhlissa veisaamassa sydämen pohjasta. Ja vielä elokuussa Saaren Orpokotijuhlilla ensimmäistä kertaa eläissäni, koko viikonlopun. Katekismus palautui taas hyväksi oppaaksi vahvojen vaellusvirsien lisänä. Ja kuulin, että Jumala kohtaa meidät luonnossa, elämämme kohtaloissa ja kansojen vaiheissa, muun muassa.
Kaikkien näiden kesäaamujen pitkillä kaffeilla etsin seuraavaksi hymyäni kaiken arjen keskellä. Asioiden koskettamisen lisäksi etsin lepoa ja hymyä kaikissa kohtaamisissani. Hymy kaunistaa kasvot. Se on viesti toivosta.
Leena Valkeus
