KUN talvella mietin kesää, useimmiten ajatuksissani kuljeskelen pihassa ja puutarhassa keräillen kesän antimia ja nauttien kukkaloistosta sekä ympäröivän luonnon vehreydestä ja auringon lämmöstä.
En muista ajatella joka paikasta esille pursuavia nokkosia, pieniä etanoita, joiden laumat valtaavat kasvin toisensa jälkeen, ahneita rastaita, joille maistuu kaikki punainen paitsi maalatut kivet, tuskasta, että ”pitäisi tuokin…” ja ”milloinkahan malttaisin investoida tuohon”, loputtomasta kitkemisestä ja hien karvastelusta vadelmanoksien raapimissa käsivarsissa. Ehkä hyvä niin.
Keväällä sullon siemeniä mullan uumeniin toiveikkaana. Mikä tuoksuukaan paremmalta kuin tomaatin lehti, ja millaisen voittajan fiiliksen saa, kurkut alkavat kiipeillä, ensin lähellä oleviin asioihin kuten viherkasveihin ja verhotankoihin, sitten kasvihuoneen tukinaruihin. Maan lämmettyä järjestelen kaupoista kotiin kulkeutuneet siemenpussit ja alan kylvää. On niin mukavaa hakea ruokaa kasvimaalta kesäkokkailuihin.
Todellisuus: tänä kesänä viidestä metristä kylvettyä porkkanaa iti seitsemän siementä. Muutenkin kylvöt onnistuivat varsin vaihtelevasti; olisiko ollut väärä aika kuusta tai jotain. Herneet ja sipulitkin olivat melko nirsoja sääolosuhteille. Täydennyskylvöjä on tehty kahteen otteeseen. Vein kesäkurpitsat ulos liian aikaisin ja kylmyys tuhosi ne, vaikka yritin harsolla suojata. Ostin uudet taimet, jotka nyt muodostavat varsinaisen villin viidakon kohopenkissään. Kokeilin vesimelonia, mutta pölytysyrityksistäni huolimatta palleroita ei ole muodostunut. Ei jatkoon.
Ostin keväällä melko hinnakkaan, videoluennoin ja kyselytunnein toteutetun hyötypuutarhakoulutuksen, ja jätin sen hyödyntämättä kevään kiireissä. Sille olisi ollut selvästi tarvetta.
RAKENNAN puutarhaidylliäni pala palalta. Kärsivällisyyttä ei taida voida koskaan oppia liikaa. Innokas tai hajamielinen trimmeröijä vetää matalaksi uudet istutukset, säästettäväksi suunnitellut taimet sekä kylvetyn kukkaniityn, traktorilla on ajettu raparperit tuhoon, omenatarha jäi rakennushankkeen alle, jänikset syövät omenapuut. Ehkä tiedät tunteen.
Puutarhaihmisten kuulee usein sanovan, että kun olisi tilaa, kun olisi aikaa ja kun olisi rahaa. No, voihan sen kääntää myös mahdollisuudeksi. Kaikkea on, vaihtelevasti, ja pitkällä tähtäimellä mahdollisuuksia siis vaikka mihin. Viimeksi kasvimaan laajennus poiki idean kauniista keitaasta siihen kylkeen. Nyt etsiskelen patsaita ja muuta sopivaa rekvisiittaa sitä koristamaan. Jos ensi kesäksi pääsisi toteuttamaan. Toinen toteutumassa oleva haave on hedelmätarha, jonka mahdollisuuden avasi toinen idea.
Taitaa olla niin, että puutarhaharrastukseen hurahtaneen piha ei tule koskaan valmiiksi – ja jos tulee, aina löytyy joku mökkipiha, siirtolapuutarha tai muu alue, jonne voi suunnata tonkimaan maata.
ISO viipale onnea on, kun saa rauhassa kerätä vadelmia, herukoita ja tyrnejä omasta pihasta. Samalla voi kuunnella äänikirjaa, pod castia tai vain omia ajatuksiaan. Siinä tulee tehty työ konkreettisesti esille: minä kaivoin tähän nämä vadelmapensaat omin käsin ja puoliksi omistamallani lapiolla ja ihan hyvä tuli. Unohtuvat rakot kämmenissä ja puhki kuluneet saappaat.
Sitten voi napata penkistä kesäkurpitsan ja kasvihuoneesta salaattitarvikkeet, pyyhkäistä nurmeen mullat retiisistä tai porkkanasta nauttiakseen sen välipalaksi ja suunnata tekemään ruokaa, jonka jälkeen voikin jatkaa marjojen keräämistä. Mitä muuta sitä ihminen tarvitseekaan?
Suvi Hosionaho
