Me kasvatamme toisiamme, minä ja lapseni. Minä yritän kertoa miten maailma makaa ja hän kertoo minulle miten väärässä olen. Yritän olla moderni ja hän kertoo minun olevan dinosaurus. Olen väsynyt ja hän väittää minun olevan vain laiska.
Sinä, lapseni, olet minun matkaoppaani tulevaisuuteen. Katsot sinne minne minun aikani ei enää riitä. Kerrot minulle asioista joita aikuisen silmäni eivät huomaa. Avaat minulle ikkunan siihen maailmaan johon minulla ei ole enää lupa astua. Saat minut muistelemaan omaa lapsuuttani, mikä oli hienoa ja mikä oli vaikeaa.
Sinun kauttasi joudun kohtaamaan silmästä silmään myös omat ratkaisemattomat ihmisenä olemisen ongelmani. Mitä tehdä jos paras ystävä pettää tai kuinka olla hyvä kaveri? Kuinka selviän elämästä vaikka pelottaa? Miten pyytää apua? Mistä asioista saa puhua? Mitä teen jos en selviä tai osaa?
Kun olit pieni et antanut minun nukkua, kun olit taapero vaadit alati seuraa ja tekemistä, teini-ikäisenä huudat ja paiskot ovia. Toivoisin vielä joskus olevani huoltajan, komentajan ja äidin roolin lisäksi myös ystävä ja ihminen.
Vanhempana olet kuin savimöykky. Sinua murjotaan ja silitellään, poltetaan uunissa turhat luulot pois. Sitten kun tiedät olevasi valmis astia niin sinut rikotaan taas. Ja lopullinen kuva sinusta, lapsen vanhempana, on sirpaleinen mosaiikki – vähän sitä sun tätä eikä mitään ihan kunnollista ja kokonaista.
Lasten kasvattaminen viimeistään osoittaa miten keskeneräinen, lahjaton ja huono olet. Et ole ikinä tarpeeksi mitään. Olet aina liikaa. Epäonnistut, karjut ja mokailet. Vanhemmuuteen ei ole opaskirjaa. Saatat oppia erehdyksistäsi mutta uusintakierrosta ei tule. Voit vain rakastaa, yrittää parhaasi ja kävellä yhdessä pienen matkaa – ja toivoa että se riittää.
