Kesän ollessa parhaimmillaan alkaa pihlajanmarjat erottua puista. Vähitellen niiden vihreys taittuu oranssiin, Samaan aikaan viljapeltojen väri kypsyy kullanhohtoiseksi. Ilmassa tuoksuu loppukesän kostea lämpö. Lomakausi alkaa olla lopuillaan. Lomalaisen mielen valtaa helposti kiihkeä, mutta samalla haikea elämännälkä. Aivan kuin kaikki pysähtyisi loman loppumiseen… Toisaalta on mukava, että elämä asettuu taas arkiseen uomaansa.
Kauppojen hyllyt kertovat omalla kielellään lähestyvästä koulun alusta. Siinä on markkinarako saada raha liikkumaan. Hyllyillä on toinen toistaan houkuttelevampia tarvikkeita, kyniä kumeja, vihkoja, kalentereita ja reppuja. Vastustan ylikulutusta, mutta tunnustan, että koulun alku saa minutkin hellämieliseksi hyllyjen välissä. Jos uudet tarvikkeet auttaisivat uuden kouluvuoden hyvin alkuun. Koulussakin annetaan kynät ja kumit, mutta se ei ole sama tunne. Molemmat tarvitaan, jotta kesämieli saadaan kääntymään talven uurastukseen. Toisaalta molempia tarvitaan myös konkreettisesti talvella. Usein syksyn kynä on jo lyhyt joulun aikaan. Ahkeralta teroittajalta kynä loppuu jo paljon aikaisemmin.
Nautin kesästä, mutta olen aina rakastanut koulujen alkua. Se on kuin uusi alku, aina joku asia muuttuu. On jotenkin tunne eteenpäin menosta ja positiivisesta mahdollisuudesta. Sosiaalinen piiri laajenee kouluyhteisön ja alkaneiden harrastusten myötä. Silti mielessä on myös asioita, jotka jännittävät ja aiheuttavat huolta. Koulupolku ei aina ole suora ja mutkaton. Opinko riittävästi, hyväksytäänkö minut, kelpaanko joukkoon? Pieniä koululaisia huolettaa monet asiat koulumatkalla. Tyhjillään olevassa talossa voidaan ajatella suvan kummituksia, sillan ylitys voi toista pelottaa ja moni kokee järkevää pelkoa liikennettä kohtaan. Aikuisiakin huolettaa lapsen koulumatkan turvallisuus, kouluun ehtiminen ja kaikenlainen pärjääminen. Jonkinlainen valmistautuminen helpottaa siirtymistä.
Repun pakkaus, sopivat ja mukavan tuntuiset vaatteet valmistavat aamuun. Pyörän huoltokin voi olla tarpeen. Lapsi on kesän aikana kasvanut ja pyörän penkki on jäänyt liian matalalle. Siihen on niin tottunut, ettei se haittaa. Korkeampi penkki voi alkuun tuntua oudolta, mutta pian siihen tottuu.
Monella koululaisella vaihtuu koulu, luokka tai opettaja. Usein koululaiset tottuvat pian uuteen luokkaan ja arkeen. Aikuisille sopeutuminen on hitaampaa. Aikuisilla ennakkoluulot voivat hidastaa uuden edessä. Ennakkokäsitykset voivat kuitenkin muuttua, kun arki alkaa sujua ja tullaan tutuiksi. Jokainen ihmissuhde on ainutlaatuinen ja keskinäisen vuorovaikutuksen summa. Siksi toisten kertomat eivät aina toteudu omalla kohdalla.
Muistoja omasta lapsuudesta
Omasta kouluajastani on kulunut jo vuosikymmeniä. Silti muistot ovat vahvoja. Muistan, miltä sukat tuntuivat jalassa ja reppu selässä. Koulusta tiesin jo jotakin eskarivuoden jälkeen ja vanhempien sisarusten kertomana. Silti oikean koulun aloittaminen jännitti. Odotin kovasti omia koulukirjoja. Kun viimein sain matematiikan kirjan, laskin sen innoissani ensimmäisen viikonlopun aikana. Opettaja ei siitä ilahtunut. Sain ensimmäiset matematiikan tunnit kumittaa tehtäviäni. Myöhemmin innostus läksyjen tekoon on hiipunut.
Koulujen alkaessa kotona tarkistettiin, että koulukkailla oli kesän jälkeen sopivat kengät ja vaatteet. Isossa sisarussarjassa tavarat kierrätettiin tarkasti, mutta aina ei sopivia löytynyt. Silloin äiti ompeli tai saatettiin kaupastakin ostaa jotain uutta. Oli mukava saada aivan oma uusi vaate. Se jotenkin kohotti mielialaa ja hälvensi mieltä vaivaavaa jännitystä.
Aamulla tien varteen ilmestyi jono “puoliyhdeksän pingviinejä”, jotka taapersivat reput selässä, peräkanaa kouluun. Vanhin sisaruksista meni edellä halkoen tuulta pitäen yllä riittävän ripeää tahtia. Nuoremmat seurasivat jälkiä pituusjärjestyksessä niin kuin “Daltonin veljekset”. Sellaisia jonoja näkee vieläkin toisinaan. Silloin mielessä ailahtaa lämpö. Isot sisarukset ovat pienille tärkeitä.
Minusta koulumatka oli aivan liian pitkä ja raskas. Kouluaamut alkoivat liian aikaisin, ja oli ihan epäreilua, että kouluun piti mennä joka aamu. Olin varmasti rasittava sisarus, kun en olisi jaksanut lähteä kouluun, en pysynyt tahdissa ja väsyin matkalla. Haaveilin, että pientareella olisi ollut liukuhihna, minkä kyytiin olisi päässyt tai jopa köysirata, minkä kyydissä olisi päässyt kouluun ja kotiin. Sen köysiradan olisi niin kätevästi voinut kiinnittää lyhtypylväisiin. Ne muutenkin olivat aamulla turhaan, kun ei niissä palanut aina edes valoja. Silloin, kun valot paloivat auttoivat ne jaksamaan; Lamppujen muodostamat varjot pitenivät ja lyhenivät matkan aikana. Sitä oli mukava seurata. Toisinaan, kun isommat olivat menneet aiemmin innostuin esittämään varjoteatteria tiellä. Oli sitä varmaan ohikulkijoiden hauska seurata. Varjoteatteria esittäessä aika riensi, eikä puolituntia riittänyt reilun kilometrin koulumatkaan. Parempi olisi ollut ehtiä. Koulun ovi oli niin painava, etten saanut sitä alkuopetusluokilla helposti auki. Sitten oli edessä pulma, miten pääsen koulussa sisälle.
Koulutien varrelta tuli koluttua kaikki ojanpientareet ja “oikopolut”. Kuopat ja lätäköt kierrettiin tarkasti, ettei yksikään jäänyt kokeilematta. Kotiin tullessa ei koulumatkalla ollut pelkoa myöhästymisestä. Joskus matka kesti huomattavankin pitkään ja nyt ymmärrän, miksi kotiväki saattoi tulla vastaankin pientä koululaista. Silti toisinaan matka taittui melkein juosten, kun oli jotain mukavaa kerrottavaa kotona.
Tien varrella saattoi kulkea tuttuja aikuisia. Heidän seurassaan matka taittui joutuisasti jutellen. Silloin tiesi, ettei tarvitse pelätä irtokoiria, joita silloin juoksenteli kaikilla kylillä. Pian koirat oppi tuntemaan. Toinen koira tuli rapsutettavaksi, toisia taas oli viisaampi varoa. Yksi Peni-niminen koira kulki reittinsä aina samaa matkaa, mitä oli tottunut isäntänsä kanssa kulkemaan. Jos isäntä ei jostain syystä ollut aamulla lenkkikunnossa, kiersi Peni lenkkinsä yksin. Se ei meistä koululaisista välittänyt. Ajateltiin aina, että se oli muita koiria viisaampi, kun sen isäntäkin oli niin kovasti oppinut.
Jotkut aikuiset olivat pelottavia. Koulusta palatessa en mielelläni kulkenut yksin, ettei tarvitsisi kohdata yksin matkan varrella olevia pyörääntukeutuvia kulkijoita. Monet heistä haastoivat koululaisia juttusilleen hyvin kovaäänisestikin. Eivät he varmaan pahaa tahtoneet, mutta tilanteet tuntuivat arvaamattomilta ja pelottavilta pienestä koululaisesta.
Aikuisista kiersi myös juttuja. Erityisesti eräästä poikkeuksellisen näköisestä ihmisestä, jolla oli pistävä huumori. Niissä koululaisten jutuissa saattoi olla totuuspohjaa, ainakin aluksi. Ehkä joku oli kuullut aikuisten puhuvan. Sitten tarinat alkoivat elämään ja lopulta myytti oli hyvinkin kaukana totuudesta.
Joskus kaveriporukassa koululaisena intauduttiin toimimaan olettamuksen perusteella. Tarkoitus oli lapsen näkökulmasta hyvä, mutta toteutus muistutti ehkä enemmän Vaahteramäen Eemelin metkuja. Tapahtumia selviteltiin, totuus paljastui, ja porukalla käytiin pyytämässä anteeksi ajattelematonta käytöstä. Ei ollut helppoa mennä pelottavan aikuisen luokse selvittämään asiaa, kun oli vielä itse käyttäytynyt hyvin typerästi. Tuntui, että mieluummin olisin mennyt hirviön luolaan. Opettavaa se kuitenkin oli. Samalla reissulla kuulimme oikean historian erikoiselle ulkomuodolle. Hänen elämäntarinansa tuntui käsittämättömän julmalta. Erikoisen näköisen kuoren alla oli herkkä ja huumorintajuinen ihminen, arjen sankari.
Koululaisen vanhemman ajatuksia
Nyt, kun omat lapset ovat kouluiässä toivoisin, että lasten koulussa oleminen olisi sujuvaa. Toivoisin, että olisi kavereita eikä ketään kiusattaisi. Toivoisin, että opettaja huomioisi ja osaisi sopivasti kannustaa lastani ja ymmärtäisi silloinkin, kun oppiminen ei huvita. Luokassa voi olla työrauhaongelmia tai opettajalla liian paljon asioita hoidettavana, ettei oppilaan kohtaamiseen riitä aikaa tai voimia. Koulun hektisyyttä on vaikea ulkopuolelta ymmärtää.
Aina kaikki ei kuitenkaan suju niin helposti. Voi olla vaikea uskoa, että minun oma kullannuppuni aiheuttaisi ongelmia luokassa. Vanhempana ei ole helppo kuulla oman lapsen ongelmista. Tuntuu, kuin opettaja puhuisi aivan eri lapsesta. Kouluympäristössä lapsella on erilainen rooli ja erilainen sosiaalinen ryhmä. Se voi muuttaa käytöstä ja tapaa olla. Kun oppiminen on vaikeaa, helposti ajattelee, ettei lapseni opi jotain, koska en itsekään sitä oppinut. Tai syyllistetään toista vanhempaa vaikeuksista. Syyllistä etsittäessä voi lapsen tarve jäädä kuulematta. Kuitenkin lapsi kaipaa vanhemman huolenpitoa, rajoja ja turvaa. Erityisesti silloin, kun on vaikeaa. 
Oppimisen haasteissa voi olla taustalla monenlaisia asioita. Toiset vaikeudet ratkeavat vuosien kuluessa, mutta toisiin pitäisi puuttua nopeasti. Mistä nämä erottaa? Uskallanko luottaa ammattilaisten arvioon? Kouluvuosilla on kuitenkin niin suuri merkitys itsetunnolle ja tulevaisuuden valinnoille.
Miten vanhempana osaisin tukea lastani? Vanhempana on hyvä peilata omiin muistoihin ja kouluaikaan. Sitä kautta lapsen maailmaa ymmärtää paremmin. Tilanne ei ole kuitenkaan nyt ole ihan sama, ihmiset ovat toiset. Kun sen ymmärtää, ymmärtää myös, että lapsi käy omaa kouluaan omaa elämäänsä varten. Meidän tehtävä vanhempina on kulkea hänen rinnallaan ja luoda mahdollisuus hänen omaan kasvuunsa. Vanhempana yritämme parhaamme, mutta täydellisyyteen on melkeinpä mahdoton päästä. Tärkeintä on olla läsnä lapselle. Katsoa silmiin ja kuunnella. Auttaa arjen askareissa ja luoda turvaa. Se riittää. Silloin lapsi pärjää elämässä. Vanhempi tietää ja tuntee, kun lapsella on suurempi avun tarve. Onneksi nykyään on tarjolla monenlaista apua ja tukea.
Informaatioyhteiskunnassa, jossa netti tarjoaa vinkkejä ja ohjeita mitä mielenkiintoisimpiin asioihin, voi joskus miettiä, mihin koulua vielä tarvitaan. Miksi vielä opetellaan vaikkapa virkkaamaan ja höyläämään, vaikka melkein kaikki tuotteet voi ostaa kaupasta. Tekemisen mielekkyys on toisinaan hukassa, ja totta onkin, ettei kaikkea koulussa tehtävää ehkä elämässä tarvita. Tekemisellä on syvällisempi merkitys. Ne kasvattavat ja valmistavat elämää varten. Tavoitteena olisi oppia huolehtimaan velvollisuuksistaan ja tekemään työtä. Oppia kunnioittamaan toisia ihmisiä ja heidän ainutlaatuisuuttaan. Oppia pitämään terveellä tavalla omat rajat. Kirjaviisautta voi oppia aikuisenakin, kun osaa perustiedot ja taidot. Alakoulun aika on yhteisöllisten taitojen opettelun aikaa. Sen rinnalla hankitaan opiskelupakkiin tarvittavat työkalut, kuten esimerkiksi lukemisen, kirjoittamisen ja laskemisen taidot. Yläkoulussa sitten syvennetään tietoja ja valmistaudutaan vähitellen aikuisuutta kohti. Silloinkin tarvitaan vanhemman tukea ja turvaa.
Mirjami Linnanmäki
