Juvalta on 16 kilometriä kotiini. Viitostieltä lähtee oikealle viitta Pakinmaa 8 km. Muistiini palautuvat kaikki talot, jotka näkyvät tielle, kun lähestyn Laukkasen kauppaa ja muistojeni kansakoulua: Kyllästinen, Tuovinen, Hukkanen, Paajanen, Ruottinen, Tarvainen, Puustinen, Paajanen, Huhtinen, Heino. Sitten parin kilometrin metsätaival, mäkiset pellot ja tie on viety pihaan toista kautta. Olen tutun navetan ikkunoiden edessä. Vanhastaan mäki oli avoin laskea mäkeä. Nyt rinne on kasvanyt puita. Erotan takaa kaksi ikihonkaa. Aitan takana on vahva puna-apila, siemeneksi puitava. Kauraa kasvaa toisella mäkipellolla. Kasat tuhkan näköistä lannoitetta kertovat, että nykyinen viljelijä on luomussa.
Koivu ja tähti -ryijy tervehtii aidoissa väreissään. Ruokapöydällä komeilee kullankeltaisiksi savustetut suuret ahvenet, perunapiiraat, mansikkasoppa. Padassa kantarellipasta. Kuulumiset, muistelut kylän asukkaista, isän viimeiset 15 vuotta äidin kuoleman jälkeen tässä kodissa. Isäni on ollut varsinainen muistoja jättänyt persoona. Sohvapöydälle nostettiin toivomuksestani albumien pino. Reprokuvasin puhelimella joitain vanhimpia kuvia vanhemmistani. Sitten sain pahvilaatikon mustavalkokuvia, joista sain ottaa mitä hauaisin.
Olin jo nuorena ostanut järjestelmäkamera Fd b. Kotona käydessäni kuvasin tienoita, työtä, ja ensimmäistä kummilastani. Myös siskoaan, joka ehti syntyä ennen kuin oma perhetilanteeni toi minut tänne Soiniin. Olin vienyt joululahjaksi suuret niput itse valmistamiani mustavalkokuvia. Otin niistä myös joitain mukaani vaikka varmaan kuvat löytyisivät itsellänikin. Tällä kertaa tuliaisiksi vein vain omaa juureen täydellä ruisjauholla alustettua ja leivinuunissa paistamaani ruisleipää. Kolme leipää kaikille. Vanhinta sisartani tapasin jo kirkon parkissa. Olin hänen luonaan vieraillut useammin nopeilla ohikulkumatkoillani Savonlinnaan päin. Sitten kiireesti kotiin ja sieltä seuraavana päivänä kummipojan perheeseen Juvan kirkolle. Pääsin kiittämään poikiaan huippu ahvenista ja kannustamaan edelleen hyvän isänsä ohjauksessa.
Parikkalan Saaren kirkkoon Parikanniemen Säätiön Orpokotijuhlille, isäni jalan jäljillä, olin toista kertaa. Matka ja yösija olivat ihmeellistä johdatusta. Vanha pakettiautoni toimi kuin “buikki”. Rantasaunalta ja puhtaasta uimarannasta matkaa Venäjän puolelle sanottiin olevan 4 kilometriä.
Naiset riihellä nousi kesän kohokohdaksi
Istun kirkon pihassa teltassa aamukahvilla. Muistelen kesää Soinissa. Mieleenpainuvin hetki oli ollut meiltä pyörämatkan päässä “Naiset riihellä” -tapahtuma Päivi Laitilan ideoimassa ja tiluksillaan järjestämässä, lauantain ja sunnuntain iltapäivähetkessä. Pieni taidenäyttely Kristiina Juudinin aiempina vuosina maalaamista tauluista. Ne nousivat eloon hänen kirjoitusharrastuksensa tuoreista proosarunoista. Silloin keksin edellisen kirjoitukseni otsikon Sytyn sanoista. Nyt jatkan tuota teemaa.
Valmistaudun kirkkoon veisaamaan. Kävelen täyttä kirkkoa etupenkkeihin. Siellä on yleensä paikkoja. Saan nyökkäyksen pariskunnan viereen. Ja puhelias kun olen, sanoin, että onpahan kunnia kuulla oman alueen piispan saarna.
-Niin on meidänkin piispa, he vastaavat ystävällisesti hymyillen.
Istuessani penkkiin en tiennyt enkä muistanut miten helppoa on veisata hyvän basson lähellä. Veisata sydämen kyllyydestä vanhoja virsiä, joissa ihmisen vaellus on kuvattuna. Ja joissa on ennen kaikkea niitä sanoja, joita janoan omalla äidinkielellä.
Messu päättyi virteen 170. “Se Sana seisoo vahvana, ne ei voi sitä kestää…
Pääsenkö pitemmälle? Vaiko yhä lähemmäksi vain.
Leena Valkeus Soini
