MISTÄHÄN peukalovoileipä juolahtikin mieleen, mutta niin vain mentiin taas 50- ja 60-luvuille. Eihän peukalovoileipiä nykyisin kenenkään tulisi mieleen tehdä ja käräjille siitä varmaan joutuisikin. Ennen vanhaan oli kuitenkin tavallista, että voi levitettiin peukalolla leivän päälle. Tai ei se ehkä ihan tavallista ollut, mutta sanotaan, että sitä esiintyi. Ei se tietenkään kovin hygieeniseltä vaikuta, mutta hengissä selvittiin. Pikkunassikkana saatettiin mennä mihin vain taloon ja istahtaa penkille ja lähes aina talon emäntä tekaisi peukalovoileivän ja sainpa joskus mansikkakiisseliäkin. Aikuiset tapasivat myös mennä istumaan iltaa johonkin taloon ilman mitään ennakkoilmoitusta. Kuulostaa varsinaiselta maalaisidylliltä, mutta idylli särkyi aina silloin tällöin ja naapurit riitautuivat joskus pitkäksikin aikaa, jopa vuosiksi.
Usein kävi niin, että naapurin lehmät rynnistivät huonosti tehdyn piikkilanka-aidan läpi toisen naapurin kaurapeltoon ja jos tätä sattui useamman kerran, alkoivat välit viiletä. Jossakin talossa saattoi olla pahankurisia kersoja, jotka tekivät ilkitöitä ja sehän heijastui myös vanhempien välisiin suhteisiin. Yleensä koko kylä toimi lastenkaitsijoina ja tieto kolttosista kantautui nopeasti vanhempien korviin. Ei haittaisi sama systeemi nykyisinkään.
Tie- ja rajariidat olivat ja ovat edelleen astetta vakavampia ja niistä on tehty lukemattomia maanmittaus- ja tietoimituksia. Olen itsekin ollut mukana useamman kerran ja alkusyynä riidalle ja toimituksille oli rasitetiellä kulkeminen ja myös sen leveys. Rasitetie oli perustettu uusjaon yhteydessä 50-luvulla ja tie johti järven rantaan, jossa oli saman rasitteen mukaan oikeus venevalkamaan. Samasta noin 100 metrin tiestä on muistaakseni pidetty jo neljä maanmittaustoimitusta, kun omistussuhteet ovat vaihtuneet ja uusia syitä on kehitelty. Rasitehan perustetaan toisen maalle ja se takaa kulkuoikeuden vaikkapa omalle tontille tai metsäpalstalle.
Pikkuriidat selviävät yleensä muutaman kuukauden mökötyksen jälkeen, mutta valitettavasti pienetkin riidat saattavat paisua vuosia ja jopa vuosikymmeniä kestäväksi naapuri- ja sukuvihaksi. Harvoin mitään veritekoja tehdään, mutta joskus homma menee tappeluun asti. Tavallisesti vihanpitoa toteutetaan vain laittamalla välit poikki, jolloin ei olla tuntevinaan ennen niin mukavaa naapuria tai kyläläistä. Aina joskus mennään käräjille asti. Ilmiö ei ole uusi, sillä Järviseudun vanhoissa käräjäpöytäkirjoissa 1500-luvulta lähtien on lukuisia tapauksia, joissa on ratkottu joutavia riitoja. Pitäisi vain malttaa olla ihmisiksi.
Heikki Salmela
