Ollessani yhdeksännellä luokalla Vimpelin yläasteella 1985 luokkani teki luokkaretken Leningradiin.
Neuvostoliitto eli muutoksen aikaa. Muistan, kun rehtorimme ja historianopettajamme Veikko Leväniemi jakoi monisteen historian tunnilla ja sanoi suunnilleen, että tämä glasnost ja perestroikka on merkittävä asia ja luimme tekstin. Seuraavana vuonna oli Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus ja Neuvostoliiton jääkiekko alkoi säröillä.
Kyrillisiä kirjaimia ja upseerit Kalasnikoveineen
Retki kesti kolme päivää. Lähdimme illalla kohti Vaalimaata, muistaakseni toukokuun alussa. Vappu oli vietetty. Ajoimme ensin kohti kaakkoa ja Haminan kautta Vaalimaan raja-asemalle. Matkaa sieltä tuli noin 200 kilometriä Leningradiin. Vaalimaasta Viipuriin oli matkaa 60 kilometriä. Magistral, M10-tie, oli hieman leveämpi kuin Suomen vastaavat tiet ja mutkainen, mutta hyväkuntoinen. Tämä ”Elämän tieksikin” kutsuttu tie meni aina Moskovaan saakka, joka oli aikanaan myös merkittävä sotilastie huolloin kannalta.
Karjalan alue oli alueena Neuvostoliitolle turvallisuus strategista aluetta. Näin ollen neuvostoliittolaisilla ja myös Karjalan alueen asukkailla liikkuminen oli siellä luvan varaista, ja alue oli tarkoin vartioitua. Huonokuntoisilla maanteillä oli hyvin tehokkaasti järjestetyt, puomitetut vartioasemat, ja niissä aseistetut vartijat tarkastivat henkilöllisyyspaperit ja alueelliseen liikkumiseen oikeutetut lupapaperit.
Se olikin jännittävää, kun tultiin rajavyöhykkeelle: siellä oli kyrillisin aakkosin kirjoitettu Vaalimaa. Liikennevalot ja sinivalkoinen puomi ja sitten ajoa jonkun verran ja toinen puoli näkyikin. Edessä näkyi ”ei kenenkään maa”, jossa katsomassa vasemmalle näkyi leveä hakkuualue ja edessä puoli pari kolme Kalasnikov-asetta kantavaa upseeria vartioiden pulmin vieressä. Eräs valvojistamme taisi sanoakin: Siellä ne manttelitakkiset odottavatkin meitä!” Vastapäätä oli puomin vasemmalla puolella vartiotorni ja korkea aita. Korkea sähköaita oli vielä tulliaseman jälkeen ja joku bunkkerin näköinen matala rakennus, joka oli jonkunlainen tähystyspaikka. Tulliasemalle Torfjanovkaan eli Ylä-Urpalaan oli muutama sata metriä. Tullissa kysyttiin: Onko lahjatavaraa? Sitten eräällä oppilaalla oli niin paljon vaatteita, että ne merkattiin johonkin lappuun. Meidän piti myös täyttää lappu, jossa ilmoitimme valuuttamaamme, kun menimme sinne. Lehdet ja kirjat myös tarkastettiin.
Rajaselvitys on jäänyt mieleen, kun passimme ja viisumimme tarkastettiin. Nuorella upseerilla oli paljon puhuttava ilme eli ei hymyä. Tullin jälkeen 200 kilometrin matka oli edessä Leningradiin ja bussikuski sanoi heti, että kuvia ei saa ottaa ennen Viipuria, rajavyöhyke jatkui. Ensimmäinen paikka oli, jonka muistamme, oli Kondratjevo eli Säkkijärvi, joka oli saanut sotilaslentäjän mukaan nimensä. Tulikin kulttuurishokki: porukka kohahti, kun näimme ensimmäisen neuvostoliittolaisen kylän. Aivan kuin 1950-luvun elokuva olisi alkanut. Joku taisi kertoa, että tien puolisten talojen seinät olisi paremmin maalattu. Tästä ei ole varmuutta, mutta näin väitettiin. Tieltä ei saanut poiketa muualle.
Mannerheim-linjalla päivysti miliisi
Pysähdyimme ennen Viipurin kaupunkiin tuloa ison sillan kohdalla, rajavyöhykealue päättyi tähän. Neuvostosotilas teki venäjäksi ilmoituksen tervehtien jämäkästi ja laski meidän lukumäärän. Ennen saapumistamme hotelli Druzhban matkan varrelle jäi upea Viipurin linna. Pysähdyimme hotelli Druzhbassa ja vaihdoimme ruplia. DDR:n tapaan meillä ei ollut pakollista valuutanvaihtoa. Virallinen vaihtokurssia oli 7,4 markka ruplalta.
Nyt oli lupa ottaa kuvia. Bussikuski pysähtyi tankkaamassa ja muistan, kun pikkupoikia juoksi omenapuualueen halki ja tuli kysymään kyniä ja purkkaa, suomen kielellä.
Ikimuistoinen oli matkan varrella ensimmäinen paikka katsomassa miljoonabunkkeria tai bunkkeria. Suomalaisten pääpuolustuslinja, kuuluisa Mannerheim-linja, kulki Karjalan kannaksen halki. Sen tärkein lenkki sijaitsi Summan kylän maastossa Länsi-Kannaksella: sieltä kulki suorin reitti Viipuriin ja edelleen syvemmälle Suomeen. Paikalla olivat Lada-autossa miliisit pelaamassa korttia. Koska houkutusta oli suomalaiseen tapaan myydä vaatteita, varoitettiin miliisistä Viipurissa ollessamme, turvallisempaa oli rahanvaihto ja vaatteiden myynti hotellissa. Lain mukaan se oli tietysti kiellettyä. Viipurissa ohitimme neuvostotyyliseksi muuttuneen rautatieaseman. Arkkitehtuuri oli muuttunut melkoisesti vanhasta.
Pulaa oli tavaroista, se näkyi jo silloin ja ruplia oli käytännössä pakko antaa pois, kun niitä ei saanut tuoda, eikä vaihtaa länsivaluuttaan. Monella olikin kymmenen ruplan punainen seteli, jossa komeili Lenin kuva. Englannin opettajamme Saara Sinkkonen taisi kertoa, että niitä heitettiin bussista ja niitä mummot keräsivät pelloilta ja joskus bussikuskikin laittoi ne piiloon. Osa matkustajista ottivat muistoksi. Kolikkoruplia olisi saanut tuoda. Setelit olivat kiellettyä tuoda, suljetun talouden takia. Tämä oli käytäntö kaikissa itäblokin maissa ja myös Tunisiassa vieläkin.
Hinnat olivat halvat ja vaikeutena oli saada ruplia kulumaan. Ruplilla kun ei voinut turistikaupoissa ostaa. Virallinen vaihtokurssi oli ihan eri kuin käytäntö: joku meistä myi Ranscher-merkkiset farkut ja taisi saada niistä toistakymmentä ruplaa. Kysyttyjä tuotteita olivat sukkahousut, verryttelytakit, varsinkin Adidakset, kengät ja yleensäkin takit. Kaupassa allekirjoittaneelle nuori mies tuli kysymään, myynkö takkini. En uskaltanut, koska miliisejä oli paikalla. Mies oli aika huolettoman oloinen, mutta riskiä en ottanut ja kun oli vielä ainoa takki mukana.
Kuusisen hallituksen jäljillä ja upeilla hiekkarannoilla
Matka jatkui Karjalan kannaksen läpi Kivennavan kautta Terijoelle eli Zelenogorskiin jossa näkyi vanha Otto Wille Kuusisen hallituksen rakennus. Osa porukasta osti 15 kopeekalla vaniljajäätelöä ja jotakin muuta purtavaa kuten lihapiirakan. Suomenlahden hiekkaranta, joka on suosittu kohde, oli kyllä upea. Siitä oli lyhyt matka Siestarjoelle eli Rajajoelle. Ennen Terijokea oli Kuokkalan mutka, jonka mutkasta halusi Suomi keskustella rajanvedossa, ja sen jälkeen Kuuterselän talvisodan aikainen taistelupaikka.
Kun tulimme Leningradiin, näkyi sinisiä ja punaisia pieniä lippuja tien laidalla. Leningradin nähtävyydet olikin vaikuttavat. Nevski Prospektia pitkin menimme Hotelli Moskovaan Neva-joen varrelle.
Normaaliin retkiohjelmaan kuuluivat muun muassa Eremitaasissa eli museossa, Pietari Paavalin linnoituksessa ja vanhassa Talvipalatsissa käyminen. Se vei eniten aikaa; se taisi olla siihen aikaan Euroopan suurin museo. Joissakin 50-tyylin kauppahalleissa kävimme, jossa oli valtava määrä porukkaa ja monet ostivat matkalla meiltä vaatteita ja saatuja ruplia olikin vaikea saada kulumaan. Ruoka oli kohtalaista, juomaveden rautainen maku jäi mieleen. Katsoimme hotellissa Varietee-esitystä. Jotkut tarjoilijat halusivat vaihtaa valuuttaa ja siivoojat ostaa verryttelytakkeja.
Eräs luokkalainen muisti, että kävimme hautausmaalla ja siellä kuului taustalla musiikki, hän kertoi. Kyseessä oli Piskarjovkin hautausmaa, joka on maailman suurin II maailmansodan uhrien hautausmaa. Sinne haudattiin lähes 900 päivän Leningradin piirityksen aikana 420 000 nälkään ja pommituksiin kuollutta, kertoi silloinen opas meille.
Hotellista sai tilata puhelimitse herätyksen ja TV:stä oli jatkuvasti vanhoja sotaelokuvia ja sankaritarinoita. Sama erikoinen rasvan haju oli joka puolella. Haju oli hotellissa myös tunkkainen. Siivoojat kävväti kyllä usein siivoamassa ja joivat kokikset, jota oli jäänyt pöydille.
Paluumatkalla maistuivat ranskalaiset
Paluumatka aamulla oli samaa reittiä. Pysähdyimme vanhalla rajalla ja kapea joki oli vieressä ja muistomerkki. Joku nuori neuvostoliittolaismies tuli myymään vallankumousmerkkejä: miliisimoottoripyöräilijä punaisine valoineen lähti perään ja nuori mies juoksi karkuun. Sitten jo jännitimme taas tullia.
-Onko ruplia, kysyi upseeri. Yllättävän nopeasti selvitimme tulliselvityksen ja olimme todella nälkäisiä ja runsas ranskalaisannos kokiksineen maistui Suomen puolella. Ajoimme Keski-Suomen kautta Vimpeliin ja perillä olimme illalla.
Matka meni hyvin ja luokkaretki oli elämyksellinen ja ikimuistettava. Opettajamme Kari, Veikko ja Seppo olivat valvojinamme mukana kaitsemassa meitä.
Käytännössä kaikki kävivät ensimmäistä kertaa Neuvostoliitossa. Leningradin matkoja alettiin tehdä jo 1950-luvun lopulla Moskovaan ja Viipurin matkoista ilmoitettiin Järviseudun Sanomissakin jo 1970-lyvulla. Matkoja tehtiin myös Georg Otsin laivalla Tallinnaan. Myös Suomi-Neuvostoliitto-seura järjesti matkoja. 1970-1980-luvuilla noin puoli miljoonaa suomalaista kävi Neuvostoliitossa. Muutaman päivän matka täydellä ylöspidolla maksoi 250 markkaa.
Neuvostoliitto poikkesi paljon länsimaisesta tavoista esimerkiksi valokuvaamisen ja joukkokokoontumisen suhteen. Miliisit seurasivat viiden joukon ryhmiä ja valokuvata ei saanut miliisiä, rautatieasemaa, siltoja eikä lentokenttää. Karjalassa tuli vastaan yksittäisiä sivuvaunumoottoripyöriä, jotka olivat muistaakseni IC- tai Dneprmerkkisiä. Miliisimoottoripyörä olikin näyttävän näköinen. Sinisen valon sijaan oli punainen.
Lasse Pippola
Lue myös nämä jutut
“Se olikin ikimuistoinen puhelu” – Muistoja kurssimuotoisen lukion ajoilta – Järviseudun sanomat
