LAPPAJÄRVESTÄ tehdään turistikohdetta oikein olan takaa. Jäin miettimään, miksi palaan neljänsadan kilometrin takaa järven rannoille kesäisin ja joskus talvellakin.
Luonnonrauhaa kehutaan usein ja laajasti syynä tulla Järviseudulle. Järven rannalla ensimmäiset 19 vuotta asuneena olen usein todennut, että kaksi tuntia luonnonrauhaa riittää vallan mainiosti. Sen jälkeen voisi olla jotain tapahtumaa.
Olisin valmis maksamaan mukavasta tekemisestä, hyvästä ruuasta, häppeningeistä. Kaikenlainen yritteliäisyys ihastuttaa ja saa minut liikkeelle. Navettataidenäyttely, mainio hieroja tai jäsenkorjaaja, hyvä pitsa, runoilta järvenrantakahvilassa tai livemusiikki-ilta rantakahvilassa.
Koko kesän Lappajärvellä viettävänä saattaisin osallistua yhdellä viikolla vaikka intensiivi-pilatekseen kolmena iltana.
KUNNASSA minua viehättävät ihmiset. Kun menen kauppaan, tapaan tarvittavat ihmiset viimeistään maitokaapin kohdalla. Aina on joku, jonka kanssa vaihtaa pari sanaa – mikä on joskus puolisolle raskas kokemus. Minun ei tarvitse selittää, kuka olen tai mistä tulen. Taitaa näkyä naamasta.
Monesti suorastaan yllätyn siitä, että paikallisesti elämästäni ollaan selvillä paremmin kuin itse konsanaan tiedän. Silloin on vain pakko todeta ”ahaa” ja ”vai niin”, jos kertomus poikkeaa täysin tietämistäni faktoista. Tästä voisi pahastuakin, mutta enpä jaksa. Joskus huvittaa, joskus panee huokaamaan.
Yhteisöllisyyden positiivinen puoli on se, mitä äidilläni oli tapana sanoa Tarvolan kylästä: Salaa ei kannata mitään yrittää, aina joku on ylikaivolla ja näkee. Talot ja tavarat ovat siis valvonnan alla silloinkin, kun ollaan itse poissa rantteelta. Sosiaalinen kontrolli on valtava vahvuus, jos kohta paljastaa salaa vietetyn huonon elämän.
LAPPAJÄRVELLÄ on joitakin kätkettyjä vahvuuksia, joista kyllä kerrotaan Facessa. Täältä saa ostaa käsittämättömän hyvää ja tuoretta kalaa. Rekosta saa vähän väliä tilata mainion makuista lähiruokaa. En ole varma, ovatko kesälappajärveläiset huomanneet nämä herkut.
Tägään usein Instassa julkaisuni #itäkylässäonihanaelää, koska en voi vastustaa kiusausta. Joku samoilta rannoilta lähtenyt on saanut jotain kummia väristyksiä, kun olen viitannut tägäykseen. Ehkä se on enemmän huumoria. Tarvoset kyllä ovat olleet ihan avoimesti sitä mieltä, että Itäkylässä ei voi asua. Että en sitten tiedä.
Kesällä kun menen pihalle, hiljaisuus saa korvat soimaan. Menen talon taakse tarkistamaan tomaattiviljelyni etenemisen ja tarkistan samalla neliömetrin suuruisen perunamaan voinnin. Nämä ovat kullan arvoisia hetkiä, jotka ehkä voisi kokea missä vain Suomen kunnassa. Olen kuitenkin tottunut näihin sääskiin ja näiden lokkien huutoon. Ja täkäläinen posti osaa jakaa Kodin Kuvalehden oikeaan laatikkoon, vaikka siinä on kahden muuton takainen osoite ihan toiselle puolelle järveä. Tätä kyvykkyyttä ihailen ja hämmästelen! Tähän eivät Helsingissä pystyisi.
Aino Alppinen
