UKRAINAN HUIVIPÄIVÄ on epävirallinen vuosittainen juhla, jonka tarkoituksena on yhdistää naisia eri ammateista, ikäryhmistä ja kansallisuuksista säilyttämään ukrainalaisia perinteitä. Tätä päivää juhlitaan 7. joulukuuta. Muistin lapsuudesta tapahtuman, joka liittyi juuri huiveihin, ja päätin kertoa siitä.
Silloin olin noin viisi vuotta vanha. Vanhempieni, isoisän ja isoäidin kanssa, sekä herkkujen kera matkustimme Kharkivin alueelle tätini luo. Hän oli isoisän ja isoäidin tytär, joka työskenteli lihatehtaalla ja oli ostanut asunnon kolmannesta kerroksesta kerrostalosta. Täti tarjosi meille parhaimpia ruokia ja herkkuja. Asunnossa eniten minua viehätti suuri ikkuna, josta ylhäältä oli näkymä koko pihaan, puihin ja ihmisiin. Leveällä ikkunalaudalla isossa ruukussa kasvoi mandariinipuu, jonka hedelmät olivat suuria, kypsiä ja erittäin makeita. Täti tarjosi meille itse kasvatettuja mandariineja. Ikkuna oli kattoon asti verhoiltu valkoisella pitsiverholla, ja suuret punaiset kukat sisältävät valkoiset verhot laskeutuivat kauniisti alas. Lähes koko vierailuni ajan olin siinä ikkunalaudalla. Tutkin mandariinipuun piikkejä, ruukkua, jossa se kasvoi, ja haistelin sen lehtiä. Meillä kotona kaikki puut, vaikka olisivatkin pieniä, kasvoivat ulkona puutarhassa, niissä ei ollut piikkejä, eikä niiden lehdet haissut näin. Mandariinit, joita olin syönyt aiemmin, eivät olleet näin kypsiä ja makeita. Useiden päivien vierailun jälkeen palasimme kotiin.
Kotona vallitsi puhtaus ja kodikkuus. Suuressa huoneessa seinän vieressä oli vanha arkku, jossa oli metalliset lukot. Isoäiti säilytti siellä vaatteita, pyyhkeitä ja paljon huiveja. Huivit olivat silloin kalliita, mutta isoäiti pystyi ostamaan minkä tahansa huivin, sillä hän ei ostanut vaatteita, vaan isoisä ompeli kaikki hänen vaatteensa. Huiveja oli monenlaisia, erivärisiä ja kauniilla kukilla ja kuvioilla koristeltuja. Isoäiti käytti aina huivia. Talvella hän piti villahuivia tai untuvahuivia, mutta kesällä isoäidin huivi oli valkoinen yksinkertaisesta kankaasta. Juhlahetkinä isoäiti pukeutui parhaimpiin huiveihinsa, joissa oli tupsuja. Niinpä minä, asettaen tuolin arkun viereen, aloin tutkia isoäidin huiveja. Usein leikin istuen isoäidin arkussa, kun hän ja isoisä puuhailivat talon askareissa. Tänään, kun minulla oli niin paljon vaikutelmia tädin luona vierailusta, olin erittäin kiireinen arkun sisällä. Isoäidin huoneessa oli ikkunassa vain lyhyet, ainoastaan ikkunalaudan korkeuteen ulottuvat, valkoiset tärkätyt verhot. Minusta tuntui, että isoäiti ilahtuisi punaisista suurista kukista noilla verhoilla, kuten hän iloitsi tädin asunnon verhoista. Ottaen suuret sakset, leikkasin isoäidin huiveista kauneimmat kukat ja ompelin ne nopeasti verhoihin, jotta yllättäisin isoäidin.
Tajusin sitten nurkassa seisoessani, että isoäitini pitää edelleen enemmän valkoisista verhoista. Minut vapautti nurkasta isoisäni, joka lupasi isoäidilleni ommella hänelle kettuhatun, jotta hän käyttäisi sitä talvella huivin sijaan. Ja minä onnistuin rakastumaan valkoisiin verhoihin ilman punaisia kukkia.
Svitlana Zubenko
