KAHDEKSANKYMMENTÄVIISI vuotta sitten Suomessa sodittiin. Oli talvisota. Tässä muutaman päivän sisällä aika moni Järviseudun sanomien lukija katsoo jonkun Suomen sotiin ja itsenäisyyden säilyttämiseen liittyvän elokuvan. Elokuvan, joka kertoo tositarinoita tai ainakin ihan mahdollisia tositarinoita henkilöistä, jotka olosuhteiden pakossa toimivat kukin parhaaksi katsomallaan tavalla. Elokuvassa päärooleihin valikoituu yleensä henkilöitä, joista ainakin suurin osa säilyy hengissä mahdollisimman pitkään.
Itse muistelen usein muulloinkin, mutta erityisesti itsenäisyyspäivän aikaan, isovanhempiani ja heiltä kuulemiani tarinoita itsenäisen Suomen varhaisvuosilta. Toinen isoisäni, Frans Samuli, oli syntynyt vuonna 1911. Hän osallistui tavalla tai toisella kaikkiin Suomen itsenäisyyden alkutaipaleen sotiin ja kertoi meille lapsenlapsille mielellään ja varsin elävästi tapahtumia ja sattumuksia noilta ajoilta. Lapsena istuin mielelläni hänen kanssaan sunnuntailounaan jälkeen kuunnellen tarinoita. Sukujuhlissa hakeuduin monesti pappan kanssa samaan pöytään ja kuuntelin kun hän yhdessä muiden sukupolvensa edustajien kanssa muun kuulumisten vaihdon ohessa jakoi kokemuksiaan sodassa tai rauhassa.
Vuoden 1918 sisällissodan aikaan Samuli-pappa oli suunnilleen saman ikäinen kuin minun esikoululaiseni on nyt. Muista hänen kertoneen, miten hän silloin toimi juoksupoikana maatilojen välillä juosten sarkaojia pitkin talosta toiseen vieden viestejä. Tarkemmin en tilanteesta siellä tiedä tai siitä, millaisia viestejä hän välitti. Ilmeistä kuitenkin on, että vähintään ilmapiiri oli sellainen, että ainakin aikuiset ihmiset välttivät avointa asiointia ja kulkemista talosta taloon. Nämä pappan kertomukset olivat lapsuuden muistoja kaiken kaikkiaan pelottavasta ajasta.
Talvi- ja jatkosodassa Samuli-pappa palveli sitten rintamalla ja monet sotajutut sijoittuivat Karjalan kannakselle, erityisesti Taipaleenjoelle. Muistan moneen kertaan kuulleeni kertomuksia tiukoista tilanteista, esimerkiksi kranaattikeskityksistä tai pommituksista, joissa suurin osa ryhmästä menehtyi tai loukkaantui. Minun kohdallani näillä kaikilla tarinoilla oli onnellinen loppu, koska sain istua kuuntelemassa muisteloita sohvalla isoisäni vieressä.
TOISEN isoisäni, Paavo-pappan, en muista koskaan jakaneen sotakokemuksiaan meidän lastenlasten kanssa. Hän kuitenkin pelasi mielellään shakkia kanssani ja jollain tavalla ymmärsin, että hänen lyömättömät shakkitaitonsa olivat hioutuneet hämärässä korsussa jossain rintamalla. Pioneerina palvellut pappa oli muistaakseni itse veistänyt pelilaudan ja nappulat, mutta aivan varma en ole. Joka tapauksessa noista pitkistä viikoista korsuissa meillä on kotona muistona ja päivittäisessä käytössä edelleen varsin taidokkaasti valmistettu ja koristekaiverrettu puinen avainrasia. Nämäkin, minulle kertomattomat, tarinat olivat osaltani onnellisia, koska sain olla pelaamassa shakkia ja ihan vain köllöttelemässä Paavo-pappan vieressä ollessani lapsi.
Romantisoidut sodan tarinat jäävät elämään mielikuvissa ja toisistaan yhteen koottuina kirjoina tai elokuvina. Usein näin ei kuitenkaan ole. Liian moni sodan ja sotilaan tarina loppuu kesken ja jää kertomatta. Jotkut sodan tarinat päättyvät jo heti alussa. Siviileihin, lapsiin ja aikuisiin, kohdistuen jopa ennen varsinaisen tarinan alkua. Jotkut tarinat jäävät ilman kertojaansa vasta viimeisenä päivänä ennen rauhaa. Tätäkään näiden tarinoiden kertojiksi kaavaillut eivät tiedä. Tällainen on tilanne tänäänkin valitettavan monella konfliktialueella. Eri lähteiden mukaan maailmassa on meneillään ainakin 40 eri konfliktia ja sotaa.
Yhtä kaikki. Kaikki on kerrottu. Yhtään uutta sotatarinaa ei enää tarvittaisi.
Hyvää itsenäisyyspäivää!
Mikko Huhtala
Evijärven kunnanjohtaja
