MUISTELLESSANI lapsuusaikoja sivukylällä kauppapalveluiden suhteen voin todeta, että aitous ja ihmisten kohtaaminen välittömästi, sen lisäksi, että palveluja ylipäätään oli, oli jotain, mitä kaiholla muistelen nyt.
Nykyään oven taakse sivukylälläkin voi satunnaisesti ilmestyä ulkomaalaistaustainen henkilö kauppaamaan kädentaitojensa tuloksia, ja kännykän kautta toki lähestyvät sinnikkäät puhelinmyyjät sekä netti ja posti tarjoavat palvelua. Elintarvikkeet ja käyttötavarat eivät kuitenkaan sivukylällä oven taakse tai pihaan ilmesty, ellet ole räätälöidysti jostain moista palvelua tilannut ja maksanut siitä, mutta rahallakaan ainakaan elintarvikkeita et ilman avuliasta ystävää lähietäisyydelle sivukylällä nykyään helpolla saa. Lappajärven Nissistäkin joutuu nykyään autoilla pitkän pätkän saadakseen vaikkapa vain uuden sukkaparin!
Toisin oli lapsuudessani, jolloin pihaan kaarsi peräti kolme kertaa viikossa myymäläauto. Tuohon jo lähes tyystin kadonneeseen kauppapalvelumuotoon liittyy paljon mukavia ja lämpimiä muistoja. Aluksi kulki K-kaupan myymäläauto Lappajärveltä, sitten auto vaihtui silloisen T-market Tulivuoren palveluksi. Myymäläauto kaarsi pihaan tiistaisin ja perjantaisin. Lisäksi torstai-iltapäivisin kävi E-liikkeen myymäläauto, jonka kyljessä luki suurella E-Eteläpohjanmaa. Kerran tämä myymäläauto jopa paloi, mutta toiminta jatkui. E-liikkeen myymäläauton käyntiajankohta oli ongelmallinen, varsinkin sen ollessa vähän myöhässä, kun samaan aikaan olisi jo pitänyt olla iltanavettatöillä.
Voi sitä kesäpäivien riemua, kun jokirannasta suoraan uimasta juostiin paljoin jaloin pellon poikki ”tuhatta ja sataa” siskon kanssa jäätelö- ja karkkiostoksille myymäläautoon! Taskurahat kun oli tienattu hiki otsalla muun muassa mummolle siivoamalla, niin sitäkin makoisammalle herkut maistuivat. Aina jännitettiin, millainen jäätelövalikoima milloinkin on, ja muistan vieläkin suurta uutuuden ja ihmetyksen huumaa, kun Valion ensimmäinen jättituutti, Juhlatuutti nimeltään, se sinikääreinen vaniljan ja lakanmakuinen, ilmestyi myymäläauton pakastealtaaseen! Joka kerta ei Juhlatuuttia raskinut, eikä voinutkaan ostaa, sillä se oli myös kalliimpi. Lisätienestiä tuli myös vaivalla tienvarsilta keräämistämme pulloista, jotka olivat lasisia limsa- ja olutpulloja. Olutpullot tosin poikkeuksetta kulkivat meillä kaljapullo -nimikkeellä, ja olivat ruskeita siihen aikaan. Ne palautettiin suoraan koreihin, ja joskus kauppiasta harmitti, kun pullot olivat likaisia, kun emme olleet niitä hoksanneet tai viitsineet pestä, mutta rahat niistä kuitenkin saatiin!
Myymäläautossa oli kokonaan oma tunnelmansa ja tuoksunsakin, se ei ollut samanlaista kuin kaupassa asiointi. Tuotevalikoima oli pinta-alaan nähden mielestäni suhteellisen hyvä. Myös auton odottelu hyvissä ajoin, sekä tietty varuillaan olo, ettei auto vaan pääsisi lähtemään, jollei kukaan näkisi sitä, ja kuski luulisi väen olevan poissa, kuului asiaan. Tuntemattomia olivat kännykät ja tekstiviestipalvelut silloin, mutta jälkeenpäin ajateltuna ne olisivat ainakin minua ja siskoani, ja välillä myös naapurissa kesäänsä viettäviä pikkuserkkujani helpottaneet, kun olisimme varmuudella tienneet, että vielä ehtii rauhassa käydä uimassa ennen auton tuloa. Kahvikupin ääreen jopa paria tuntia aiemmin myymäläauton tuloa odottelemaan ilmestyi lähes poikkeuksetta myös naapurin Olga.
Kun kylässä oli vieläpä kauppakin, vähän aikaa jopa kaksi samaan aikaan, oli palvelu nykyaikaan nähden todella hyvää! Kaikki kyläläiset eivät toki myymäläauton palveluista päässeet nauttimaan, auto kun ei mennyt tiettyä matkaa lähemmäksi kyläkauppaa, joka edusti eri kaupparyhmittymää. En tiedä, oliko kyseessä aivan lakiin perustuva säädös, vaiko moraaliin perustuva ”herrasmiessopimus”. Niin tai näin, ainakin minä tunsin olevani etuoikeutettu, kävihän meillä myymäläauto! Silti asioimme myös kyläkaupassa. Myymäläauto kävi vielä 2010-luvulla kerran viikossa, kyläkaupan lopetettua toimintansa jo vuosia aiemmin.
Tiina Kiviaho
