MEISTÄ ei jää muuta kuin hiljaisuus, vastaa Runonlausuntaa ja haitarimusiikkia -näyttämöteoksen lausuja Matti Ristinen esittämäänsä kysymykseen.
Lauantaina 11. toukokuuta Lappajärven Karvalan nuorisoseuralla nähty esitys käsittelee elämää, syntymää, kuolemaa ja rakkautta. Näyttämöteos on saanut alkunsa Matin ideasta ja seitsemänhenkinen työryhmä on työstänyt esitystä muun muassa Suomen kotiseutuliiton avustuksella. Esityskausi alkoi tammikuussa ja päättyy heinäkuun alkuun.
–Halusimme elävöittää suomalaisia iltamia, joissa seurantaloilla on ollut merkittävä rooli. Iltamissa soitettiin aina marssimusiikkia ja teatterin juuret liittyvät iltamiin ja seurantaloihin, kertoo lappajärveläistaustainen näyttelijä, tanssija Sari Haapamäki.
Tanssikipinän hän kertoo saaneensa nuorena tyttönä.
–Tanssi vei mukanaan, siitä tullut vapauden kokemus ja itsevarmuus. Se elämys, mikä tulee liikkeen flowsta, kun unohtaa tanssiessa itsensä, ja pystyy välittämään kokemuksen yleisölle, Sari kuvailee.
Aviomiehensä Matin Sari tapasi Tampereella näyttelijäntyön opintojen aikana. Pariskunta sanoi toisilleen tahdon Lappajärven kirkossa.
–Kyllä sitä tahtoa on tarvittu, pariskunta kertoo esityksen aikana.
ILTA oli tunnelmallinen ja välitön. Esiintyjät ottivat yleisön vastaan lipunmyynnissä, juttelivat väliajalla ja esityksen jälkeen paikalla olleiden kanssa. Tarinointi loi omalla tavallaan intiimiä tunnelmaa ja aitoa vuorovaikutusta yleisön kanssa. Esitykseen valikoitui runoja, jotka ovat kulkeneet Matin elämässä mukana. Illan aikana kuultiin muun muassa Arto Melleriä, Uuno Kailasta, Saima Harmajaa ja Matin lempirunoilijaa Eino Leinoa. Edellisen kerran Lappajärvellä esiintyessään, Matti lausui Eino Leinon Helkavirsiä.
–Silloin Nississä nuorisoseurantalolla ei kaikki yleisöstä jaksanut pysyä hereillä, Matti muistelee nauraen.
Tarinat, runot, tanssi ja liike, musiikki ja äänimaisema sekä valkokankaalle projisoidut videot yhdessä yksinkertaisen, mutta vaikuttavan lavastuksen kanssa luovat näyttämöteoksesta mieleenpainuvan kokonaisuuden. Harmonikkataiteilija Johanna Juhola luo instrumentillaan lumoavan äänimaiseman ja hetkessä syntynyt Karvalan parempi humppa kirvoittaa taitelijan soittimesta vivahteikkaan maiseman. Juhola muistelee, että kipinä musiikkiin alkoi lapsena.
–Kuulin vinyyliltä Vivaldin Vuodenajat ja se kuulosti taianomaiselta. Sitä samaa taianomaisuutta metsästän vieläkin säveltäessä ja soittaessa.
ESITYKSEN ensimmäinen näytös on tunnelmaltaan kepeä ja paikoin humoristinen. Välillä kuulijaa hämmentää onko kyseessä runo vai tarina, niin sujuvaa ja eläväistä on teoksen runojen ja tarinoiden vuorovaikutus. Toisen näytöksen tunnelma on hillitympi, surullinen ja jopa synkkä. Kuolemaa käsitelleet runot, Johanna Juholan sävellys Viimeiset jamit ja Jyrki Kiiskisen runo Isä, saavat kuulijan pohtimaan rakkautta, sen ilmaisemista ja osoittamista, omaa syntymää, elämää ja kuolemaa. Mitä meistä jää?
Maija Perälä
