Muistan mukavat mummoni Helmin ja Hilman,
joiden seuraa en lapsena halunnut olla ilman.
Molempia mummoja lämmöllä muistelen ja selviytymistä vaikeista ajoista ihailen.
Helmi ja puolisonsa Nikolai
Pohjalaisilla oli suuret perheet ja jakamattomat tilat, vanhimmalle pojalle menivät maat ja isäntien virat.
Ei ollut Helmillä ja Nikolailla omaa taloa, maata,
ei perintöä tulossa,
toisten pelloilla piti raataa.
Mökissä kolme pientä
lasta jo, ja kaksoset tulossa, Nikolailla haave meren taakse rikkauksien lumossa.
Nikolaita eivät kiinnostaneet kotimaan kiviset pellot,
ei raataminen, eivät kilisevät aisakellot.
Omaa oli vain viulu, jota rämpytti kulkiessa.
Levoton sielu, aina viulu tiukasti kainalossa.
Amerikan kaipuu
iski mieheen kuin huume, tuli suurperheen isälle voittamaton matkakuume.
Houkuttivat puheitten kultasannat ja
vieraat kullanhohtoiset taivaanrannat.
Ehkä veisi Nikolai perheen mukanaan siitä, vaan ei aivan
Helmin rohkeus riitä.
Syntyi kaksoset keväällä.
Pari viikkoa aikaa
ja Nikolain laivan torvi Hangosta lännelle raikaa.
Nikolai lähti, mutta tuskin kotiväki häntä kiitti;
ei, Helmillä ja lapsilla itkua riitti.
Vähän ajan päästä Helmi sairastui, kuumeessa riutui.
Lääkäri tutki, ties’ kotiolot,
kovaan päätökseen joutui.
Kunta toteutti sosiaaliapua, käytössä vanha tapa, silloinen: nuorimmat lapset sukulaisiin, pojasta huutolainen.
Kunta myi 7-vuotiaan sille, joka halvimmalla otti.
Ehti isoisä pian hätiin ja pojan kotiinsa tuotti.
Sitten tapahtui ihme:
Helmi toipui, ja toivo rinnassa iti. Mutta kunta ei heltynyt,
perheen hajotuspäätös piti.
Helmi oli Amerikan leski, toisten taloudenhoitaja. Hän talosta taloon siirtyi, aina mieluinen auttaja.
Siellä auttoi, missä avun tarve oli suurin.
Toisten lapsia hoiti,
oma poika nurkassa muurin.
Nikolai kirjoitti Kanadasta harvakseltaan.
Ei nähneet lapset isäänsä enää koskaan.
Helmi kirjoitteli, laittoi valokuvan itsestään ja lapsistaan. Kaksoset pöydällä, lähekkäin, kuin turvaa hakien toisistaan.
Helmi ootti Nikolaita, lauloi lauluja kaihoisia. ”Ei”, sanoi isännille, vaikka monia olisi ollut ottajia.
Niin kuin muutkin, lähti Nikolai kultaa vuolemaan vaan ei löytänyt tienestejä, mammonaa, ei kunniaa.
Perhe ootti isän paluuta avosylin, hartain suin.
Ei kehdannut Nikolai palata tyhjin taskuin.
Helmi tunsi sääliä, myötätuntoa Nikolaita kohtaan,
mielellään olis ottanut kotiinpalaajan vastaan.
Ei kuultu Helmiltä Nikolaista koskaan pahaa puhetta.
Oli mielestään onnekas: lapset ja suuren suvun tukea.
Puolison ja isän ikävä eivät mihinkään kadonneet, vaikkei niistä puhuttu, kait vähitellen unohtuneet.
Talvisodan kynnyksellä
tuli kirje Torontosta Kanadasta. Lyhyt ilmoitus vain, oli Nikolain viulu vaiennut, lakannut soimasta.
Turhaan odotettiin 15 vuotta. Mutta perhe menestyi,
Helmi sekä lapset, ei valitettu suotta.
Helmi osti lopulta säästöillään pienen talon, tuossa ”mummon mökissä” koki vanhuutensa valon.
Se nurkkapoika meni naimisiin, sai kolme lasta,
pääsi Helmi samaan kotiin, sepä olikin riemukasta.
Näin sai Helmi oman perheen ja turvallisen kodin,
jossa askareita tehdä sai vähenevin voimin omin.
Hilma ja puolisonsa Kalle
Pitkä, hyväryhtinen Hilma oli 19-vuotias vasta,
naimisissa ja odotti jo ensimmäistä lasta.
Syntyi Tyyne-tytär,
sitten Urho, pojiks’ lapsionni kääntyi. Suomi oli suuriruhtinaskunta, Venäjän vallan alla nääntyi.
Urho oli vain
kolmen päivän ikäinen, kun Suomesta tuli tasavalta itsenäinen.
Jälkikasvua syntyi tasaista tahtia,
saivat mummot ja papatkin lapsikatrasta vahtia.
Tyttöjä kolme, poikia seitsemän kuin Jukolasta ja elämä melkein
yhtä vauhdikasta.
Kehto keinui usein liian kovaa. Kun kyydissä oli lapsista nuorin, saivat keinuttajat tuta
tiukkaa kuria muorin.
Pikkupojat kerrossängyissä, tuvan ovipielessä.
Kuuli Hilma poikain konstailut, kepposet aina mielessä.
Jos ei tullut uni, niin tuli näläkä. Peiton alta kuului äläkkä:
”Voi ku on näläkä, voi ku on näläkä, voi ku on näläkä”…
Hilma otti tyynesti poikain mankumiset, heltyi joskus.
Pian kuului sängyistä
ruisleivän tyytyväinen rouskutus.
Leivistä ei vartaissa koskaan saanut tulla loppu,
siksi kerralla 200 leipää leivottiin, oli leipurilla hoppu.
Minäkin olen mummolan
ikkunan alla päiväunia maistellut, lintujen sirkutusta kuullut ja syreenien tuoksua haistellut.
Äitini joutui sairaalaan, olin muutaman viikon vasta.
Hilma hoiti minua kuin ikiomaa lasta.
Kaurahiutaleista ”vastiketta”
keitti ja kauralimaa syötti. Silloinko jo opin,
voi ruoka olla ”yökki”?
Hilma opetti, on siivoaminen yhteinen työ,
muistakaa, ettei sitä kukaan laimin lyö.
Hilman ei tarvinnut ketään siivoukseen komentaa, laastiin lattiat, piti matot ulkona pudistaa ja tuulettaa.
Usein joku veljeksistä puusta jotain viisti, silti Hilman huusholli oli aina siisti.
Talvisäässä annettiin lumipesut riepumatoille, joskus myös lumisotaa käyville pikkuveljille.
Joskus poikain siivousinto muuttui lekkeripeliksi, seurauksena tuvan lattia lainehtivaksi vedeksi.
Kaikki tiesivät lattiain pesuvuorot,
myös että lintsauksesta seurasi aikamoiset kuorot.
Urho tykkäs’ tiskata astioita, mieleeni palaa.
Tiskasi aina kumminkin naapurin miehiltä salaa.
Tuli toimen miehiä veljeksistä, löysivät elämän hiivan.
Vaan yks oli puute, saivat kaikki koulussa laulusta viivan!
Murkkuikäisenä polkupyörällä Hilman luokse ajoin
ja lohduttavan mummon kanssa pienet murheeni jaoin.
Kerran kesällä meillä oli yhteistä puuhaa vasta,
kun kolme viikkoa hoidimme setäni kolmea lasta.
Setäni ohjeisti:
pidä Lassi hengissä, vaikka ruoka ei maistuisi kuin leikkikengissä.
Ruokapöydässä sai leikkiä, matkia kissaa ja hiirtä, juoksuttaa lusikkaa puurolautasen viertä.
Kun puuro oli syöty ja lorut loppu,
ulos jänniä paikkoja tutkimaan oli hoppu.
Noita kesäkuun päiviä ei serkkupoikani muista, mutta ruokahaluton poika
kasvoi edelle monista muista.
Hilma lauloi, ainakin kehtolauluja, kotitarpeiksi. Pyykkipäivinä rannassa hääri touhukas naisväki.
Oli hauska pyykätä yhdessä ja kuunnella, kun jossain kaukana kukkui käki.
Mutta käki taisikin kukkua Kalle-isännälle.
Hilma suri Kallen poismenoa päivin ja öisin hiljaa.
Kyläläisille oli tutuksi tullut Lesken-Kallen talo.
Hilma tunsi, lähti Kallen mukana elämästä valo.
Suuri hirsitalo oli pitkään täynnä elämää. Lähti lapset maailmalle,
jäi jäljelle yksinäisyyttä, ikävää.
Hilma kertoi mieluusti tarinoita vanhasta ajasta. Keittiössä viihtyi, kauhoi puuroa mustasta padasta.
Ainoana kaverina vanha, sisäsiisti kissa, joka ruokaa ootti, nälkä kurni sisuksissa.
Lipoi kieltään kissa, kiersi kuumaa lautasta, syötyään viiksensä siisti,
kehräs mummolle kiitosta.
Hilmalle ei löytynyt vanhuuden paikkaa perheestä. Piti mennä vanhainkotiin, pian katui lapset erheestä.
”Saako täällä tiskata?”
”Ei tarvi, menkää lepäämään!” Meni yksinäiseen huoneeseen, ihmetteli lääkkeitään.
Toivottiin, että sopeutuu Hilma hoitolaan.
Vaan turhaan, meni kunto aina huonompaan.
Toimintaa kaipaa
toimelias vanhus kuumeisesti. Muuten poistuu paikalta ennen aikojaan, henkisesti.
Eivät ymmärrä päättäjät vieläkään, miten suurena onnena koetaan, kun vanhukset kotona hoidetaan tai hoivakodissa oikeasti hoivataan.
Marjatta Yli-Olli o.s. Ahola
Espoon keväässä 2024
