Vanhoja kirjoituksia tutkiessani on eteeni tullut moniakin muisteloja ja faktatietoja uittomiesperinteestä. Evijärvellä tuota perinnettä on tallennettu jo pitkään ja oivana esimerkkinä on kokonainen alue Ähtävänjoen suulla, jossa uittomiesten toimiin voi tutustua aivan konkreettisesti Uittomieskämpällä.
Uitto on ollut merkittävää toimintaa ja vaikuttanut aivan oleellisesti Järviseudun kehitykseen. Uittoperinne on Ähtävänjoella ikivanhaa, lienee vaikeaa edes arvailla aloitusajankohtaa. Ensimmäiset uitettavat puut ovat tiettävästi olleet laivanrakentamiseen tarkoitettuja rakennuspuita, kovia honkapuita yläjuoksulta ja Keski-Suomen salomailta, joita uitettiin aina Ähtärinjärveltä saakka Soinin Kuninkaanjoen latvoille ja sieltä pitkin Ähtävänjoen reittiä Pietarsaareen, jossa laivanrakennusta oli viljalti. Myöhemmässä vaiheessa uitettiin propsia kaivosrakenteisiin ja kuusipuuta paperin raaka-aineeksi. Tuo paperipuu parkattiin metrinmittaisiksi priimapölleiksi. Kaivoksiin tarkoitettu puutavara oli kuuden ja yhdeksän jalan mittaista (1,8 ja 2,7 metriä). Kaivospuut menivät pääsääntöisesti vientiin. Toki uitossa oli tukkejakin, jotka sahattiin Pietarsaaressa, jossa sahateollisuudella oli vientiä.
Uitattajat olivat persoonia, kaikki omanlaisiaan
Uitattajista muutama sana. Heitä oli työmaalla useita ja jokaisella oli oma merkkinsä, joka lyötiin merkkikirveellä pöllin molempiin päihin tunnistamista varten. Uitossa oli tietysti monen yrityksen puita ja ne uitettiin yhdessä lauttoina aina merelle saakka. Lautan saavuttua Pirilönniemeen puut sorteerattiin Juhannussuntissa, jotta jokainen sai omansa. Osaa puista säilytettiin läheisessä saaressa, jossa ne pinkattiin laivausta varten.
Tuossa sorteeruussa oli paljon miehiä ja evijärveläisiäkin siellä työskenteli aina syksymyöhään asti. Keitä nuo ensimmäiset uittajat sitten mahtoivatkaan olla? Puhuttiin sellaisista nimistä kuin Makupuulaaki, Kemppi ja monista muista nimistä, jotka ovat jo vaipuneet unholaan. Viime vuosisadan alkupuolen ensimmäisiä evijärveläisiä olivat Oskari Kniivilä (Antinniemen Oskari) ja Jaakko Kniivila, jotka perimätiedon mukaan runnasivat itsensä konkurssiin ja kuolivat köyhinä miehinä. Noiden jälkeen tuli Emil Granqvist Teerijärveltä ja Antti Haveri Vimpelistä. Heidän toimintansa jatkui vielä pitkään, aina 20-ja 30-luvulle saakka. Nuo kaksi herraa ovat varmasti jääneet paremmin järviseudun ranta-asukkaiden mieliin. Granqvist oli lähes kaksimetrinen ja 150 kiloa painava, sangen kova ääninen mies. Granqvistin ollessa töissä hänen äänensä kantautui ja ulkoinen habitus näkyi, kun uitto kulki yläjuoksulta alaspäin. Haveri oli taasen päinvastainen ilmestys; hiljainen ja laihan kälppänä mies. Haveri seisoi silta-arkulla tuntikausia keksi kädessä ja solotteli siitä puita sillanväylään, nauttien työstään. Molemmat miehet kulkivat uiton mukana aina merelle saakka.
Myöhemmässä vaiheessa kukaan tulivat Karl Nars (Naaras Kalle), Ericsson, Schauman. Sitten perustettiin Pohjanmaan Puu Oy ja Uittoyhdistys, joka hoiti uittoa aina sen lopettamiseen saakka. Uittomiesten päällikkönä toimi evijärveläinen Runar Kattilakoski (Kattila Ryynäri).
Uitto tarjosi leivänsyrjää monelle tekijälle
Noissa uitoissa toimi ennen paljon häntäporukkaa, joka veti retkua ja siivosi rantoja. Tuo retku oli poomeista tehty ketju, joka ylettyi joen yli. Retkua vedettiin köysillä molemmilta puolen jokea, jotta se puhdistaisi joen puutavarasta.
Lauttauksessa tarvittiin myös paljon työvoimaa, kulkivathan lautat Lappajärven ja Evijärven yli. Lauttaa vedettiin isoista tukeista valmistetulla ponttuulla, joko mies- tai hevosvoimin. Ankkuria siirtämällä ja varppia kelaamalla lautta siirtyi hiljakseen kohti määränpäätänsä. Myöhemmin avuksi saatiin pukseerihinaaja, jonka avulla säästettiin lihasvoimaa. Tuon hinaajan puksuttava ääni olikin tuttu etenkin kesäöinä rantojen asujaimistolle. Saattoi olla, että varsinkin Lappajärvellä myrsky yllätti ja levitti lautan, jolloin satoja kuutioita puutavaraa ajelehti pitkin järvenselkää.
Uittotyö kuului erottamattomasti järviseutulaiseen elämänmenoon. Talvet oli hakattu puita nurin ja vesien vapautuessa päästiin uittoon kiinni. Jokivarsien talot tiesivät varautua uiton alkamiseen ja työväen saapumiseen. Talojen orret notkuivat leipiä ja voita sekä maito oli tarjolla nälkäiselle uittoväelle. Uittomiehillä oli omat kortteerinsa, joissa he tapasivat yöpyä työpäivän päätteeksi. Yleensä uittoväen ja talojen väet olivat hyvät, asiaan oli totuttu vuosien saatossa. Tuolloin elettiin luontaistaloudessa, jossa ruokatavara ja raha vaihtoivat omistajaansa. Olipa niinkin, että jokunen uittomies saattoi jäädä vuosien saatossa syksyllä taloon vävyksi asti.
Evijärven Nahkaniemi oli paikka, jossa tapahtui kaikkein eniten uittojen aikana. Kaikki yläjuoksulta tullut puutavara lautattiin siellä kesänmittaan ja kuljetettiin Evijärven yli. Tutut miehet saapuivat lauttaamaan ja lenkittämään puita vuodesta toiseen, viipyen aina syksyyn saakka.
On hyvä, että tätä menneiden aikojen perinnettä on osattu vaalia, ettei se unohdu. Uitto ja siihen liittyvät oheistyöt toivat moneen savuun elinkeinon ja elannon. Sellaista oli entisaikojen elämä uittohommissa, siellä känsäisten kourien avulla rakennettiin hyvinvointia Järviseudulle. Oma juttunsa on myös tervan- ja kalkinpoltto, jotka molemmat ovat siten aivan oman juttunsa arvoiset.
