AAMU 24.2.2022 merkitsi elämäni suurimpien mullistusten alkua, kuten useimmille ukrainalaisille, vaikka Venäjän hyökkäys Ukrainaa vastaan alkoi paljon aikaisemmin. Itse asiassa hyökkäyssota alkoi 20. helmikuuta 2014 – Krimin ja Donbasin liittämisellä Venäjään armeijan joukkojen toimesta. Ja se, mikä alkoi vuonna 2022, on sodan kärjistymisen seuraava vaihe. Ukrainan Krimillä ja Donbasissa sota kesti kahdeksan vuotta hyökkäyksen jälkeen, mutta nyt voin sanoa, että helmikuun 24. päivään asti olin maailman onnellisin nainen. Minulla oli rakastava perhe, asunto ja kaksi taloa, useita autoja, menestyin töissä ja menin usein lepäämään Ukrainaan.
Oli torstai 24. helmikuuta, heräsin viideltä aamulla – talon ikkunat tärisivät, hälytys soi autotallissa, ilmahyökkäyshälytin soi kaupungissa. Aluksi luulin, että se oli ukkonen ja salama. Harjoitteluni aikana kuulin vain raportteja pommittajien ilmaiskuista. Ajattelin silloin, että harjoituksia ei voi olla kello viisi aamulla ja olisin tiennyt niistä etukäteen, koska työskentelin tuolloin paikallisessa mediassa. Sitten puhelin soi. Tyttäreni kummisetä, joka asui Okhtyrkassa, Sumen alueella, soitti. Hän sanoi, että lentokoneet olivat pudottaneet heidän kaupunkiinsa ilmapommeja. Pommit putosivat kouluihin, kauppoihin ja asuinrakennuksiin. Hän käski kokoontua nopeasti ja lähteä länsi-Ukrainan alueelle, sillä seuraava pommitettu kaupunki voisi olla meidän, koska se on 40 kilometrin päässä.
Normaalista elämästä tuli nopeasti unelma
Tietenkin perheeni ja minä päätimme olla lähtemättä minnekään, koska luulimme sen olevan jonkinlainen väärinkäsitys. Uskoimme, että kaikki pysähtyy muutamassa tunnissa. Mutta näin ei käynyt. Tunteja, päiviä ja öitä istuimme kylmässä kellarissa pelossa ja epätoivossa. Räjähdykset olivat voimakkaita, tuntui kuin taivas vapisisi maan mukana. Sitten ei ollut voimaa juosta kellariin. Makaat ja droonit ja lentokoneet lentävät talon yli. Ne lentävät niin matalalla ja niin äänekkäästi, että luulisi niiden räjäyttävän katon talolta. Putoat lattialle, peität pääsi käsilläsi ja ymmärrät: se ei auta.
Kaupat, pankit, huoltoasemat eivät toimineet. Unelmoimme nukkumisesta normaalisti, emme juoksemasta puolen tunnin välein pommisuojalle, suihkussa käymisestä, normaalista syömisestä.
Ei ollut enää voimaa mennä alas pommisuojaan. Makaan sängyllä ja ajattelen: mikä tulee, se tulee. Raketti putoaa – anna sen sitten jo pudota, еi ole enää voimaa piiloutua. Sillä hetkellä pommisuojassa tein listan ihmisistä, joista olen kiitollinen tässä elämässä. Tein elämänsuunnitelman sodan päättymisen jälkeen. Katsoin usein vanhoja kuvia. Ne upottivat minut mukaviin muistoihin, veivät huomioni pois todellisuudesta. Ilman muistoja ja unelmia oli vaikea selviytyä todellisuudesta. Ja nyt kadun, että piilotin osan vanhoista kuvista turvalliseen paikkaan sen sijaan, että olisin ottanut niitä mukaani, koska muisti on minulle erityisen tärkeä.
Pitkälle matkalle kohti Suomea
TEIN niin paljon vaivaa ja työtä suosikkiyritykseni eteen, mutta kaikki vietiin hetkessä, koska sen painotalon tilat, jossa työskentelin, tuhoutuivat. Omassa talossani ikkunat olivat ehjät, mutta peilit piti poistaa seinistä ja laittaa lattialle. Kylpyhuoneessa seinä halkesi ja seinillä olleet koristelaatat putosivat lattialle. Oltuamme kellarissa melkein kolme kuukautta, päätimme lähteä kaupungista. Sireenien ja räjähdysten ääniin pakkasimme koko elämämme matkalaukkuun ja lähdimme kaupungista, poistuimme maasta. Vietimme kolme päivää bussissa matkalla Suomeen. Puola, Liettua, Latvia, Viro… Pysähdyimme huoltoasemilla. Ihmiset kävelivät siellä rauhallisesti ja ostivat ruokaa, mutta me olimme “villejä”, kuin ihmiset, jotka pakenivat autiolta saarelta.
Elämä jaettiin “ennen” ja “jälkeen”. Tajusin, että suurin arvo jokaisen ihmisen elämässä on ne, jotka voi ottaa mukaan vain kädestä pitäen.
Suomessa yllätyin, että ihmiset voivat olla niin avoimia ja halukkaita auttamaan. He eivät tunteneet meitä, eivätkä olleet koskaan nähneet meitä ennen, mutta epäilemättä he toivottivat perheeni tervetulleeksi. On luultavasti vaikea laskea, kuinka monta kertaa haluan sanoa heille “Kiitos”. Olen asunut Suomessa vuoden ja kahdeksan kuukautta, kiitän kaikkia vimpeliläisiä, kiitän koko maan ihmisiä saamastani avusta minulle, perheelleni ja vapautta rakastavalle maalleni.
Svitlana Zubenko
