KUSTANTAMO Myllylahti on julkaissut viime viikolla evijärveläisen Ulla Linturinteen teoksen Punatukkaisetkin pääsevät taivaaseen. Linturinne kuvailee teostaan vakavahenkiseksi feel good -kirjallisuudeksi. Kirjan keskiössä on päähenkilön identiteettikriisi, joka seuraa eläköitymistä.
Teoksessaan Linturinne käsittelee naisen ikääntymisen teemaa.
–Uskon, että nainen joutuu pohtimaan ikääntymistään enemmän kuin mies. Ikääntymisen ja eläköitymisen jokainen kokee tietysti omassa elämässään omalla tavallaan. Silti muutos vaatii enemmän tai vähemmän henkilökohtaisten tilanteen ja arvojen uudelleen tarkastelemista. Kirjassa on yksi mahdollinen tarina, miten nainen voi tuon muutoksen kokea. Samoin kirjassa jotkut kärjistetyt esimerkit tuovat esiin, miten tavallisessa arjessa ikääntyneeseen liittyvät asenteet nousevat esiin. Kirjoittaessani luin eri lähteistä naisten kokemuksia ikääntymisestä. Hyvin monet niistä vastasivat omiin käsityksiini.
Linturinne on sitä mieltä, ettei naisen tarvitse ikääntyä sammutetuin lyhdyin.
–Lupa samanlaisiin naisen elämän sisältöihin säilyy huolimatta ikävuosien ja ryppyjen ilmaantumisesta. Näin siitäkin huolimatta, että esimerkiksi mainosten siloiset nuoret naiset ja naistenlehtien luoma naiskuva meille muuta viestivät.
Hoitoalalla työskennelleenä Linturinne tunnistaa yhteiskunnan arvojen kovenemisen myös liittyen vanhuuteen ja sairastamiseen.
–On hyvä muistaa, että jokainen meistä vanhenee. Eläkeläisiä on Suomessa kolmasosa väestöstä. Toivoisi että tuo joukko sulautuisi yhteiskuntaan arvostettuina yksilöinä ja ilman leimaamista omaksi erilliseksi ryhmäkseen tai kulueräksi.
Pitkän tauon jälkeen kirjoittamisen pariin
LINTURINNE on kirjoittanut lapsesta saakka. Nuorena hän työsti kaksi romaanikäsikirjoitusta ja opiskeli kirjoittamista. Pitkän tauon jälkeen hän palasi kirjoittamisen pariin korona-aikana.
–Osallistuin Zoomin kautta toteutetulle romaanin kirjoittamiskurssille, missä käytiin läpi viihderomaanin tekoa. Sieltä Punatukkaisetkin pääsevät taivaaseen sai alkunsa. Viihdekirjat eivät juurikaan saa kirjallisuuden asiantuntijoiden huomiota tai arvostusta, mutta silti niitä kirjoitetaan, lainataan ja luetaan paljon. Ehkä tänä levottomana aikana halutaan ankeiden sotauutisten vastapainoksi jotakin kevyempää luettavaa, pohtii Linturinne.
–Kirja noudattelee viihdekirjalle hyvin tyypillisiä kirjallisia aineksia, jossa mukana on huumoria ja voi siitä löytyä parodiaakin. Silti tarinan taustalla kulkee myös vakavampia teemoja, mustankin huumorin sävyttämänä. Eräs kirjan ”koelukijoista” sanoi, että tarina on hauska, toinen arvioi rohkeaksi, jonkun mielestä se ei ollut kevyttä lukemista lainkaan, kun teemat olivat kuitenkin ihmiselämän keskeisiä asioita. Eri lukijat tulkitsevat kirjoja aina omista lähtökohdistaan käsin.
Ei niin tyypillinen esikoiskirjailija
ALOITTAESSAAN romaanin kirjoittamista Linturinteellä oli näkemys tarinan alusta ja lopusta, mutta muu oli vielä hämärän peitossa.
–Keskikohdan ja käänteiden rakentaminen tuntui aika ajoin ylipääsemättömältä. Välillä oli rohkeus pettämässä, kun mielessä kävi, että voiko tällaista kirjoittaa. Liika kriittisyys lienee monelle kirjoittajalle yksi rajoittava este kirjoittamiselle. Toisaalta joskus myös itse nauroin kirjoituksilleni, kun huomasin miten mielikuvitus lähtee liikkeelle, kun rohkenee antaa sille luvan.
–Ajattelin, että ehkä voisin olla rohkaiseva esimerkki niille sadoille kirjoittajakurssilaisille, jotka rakastavat kirjoittamista ja haluavat siinä kehittyä. Eli ei tarvitse olla nuori, kaunis somejulkkis tai kaupungissa asuva kosmopoliitti osatakseen ja oppiakseen kirjoittamaan ja voidakseen julkaista. Kirjailijaliiton vuonna 2018 tehdyn tutkimuksen mukaan kirjailijat julkaisevat esikoiskirjansa keskimäärin 36-vuotiaina ja kirjailijaliiton jäsenistä yli puolet asuu Etelä-Suomessa, heistä pääkaupunkiseudulla 45 prosenttia. Taidan omalta kohdaltani olla venyttämässä noita tilastoja.
Linturinne on jatkanut kirjoittamista vakavamman tekstin parissa.
–Mielessäni odottaa kypsymistä myös tarina edesmenneestä isästäni ja perheen vaiheista, mutta se, missä muodossa tarinan kirjoittaisin, on vielä mietinnässä.
Mitä jää jäljelle työn jälkeen?
ULLA LINTURINTEEN teoksessa kulttuuritoimittaja Raisa eläköityy. Kaikki tapahtui niin äkkiä, mitäs nyt sitten? Odottaako toimeton, yksinäinen vanhuus? Työorientoituneen jääminen sivuun työyhteisöstä ei ole helppoa. Tinder-treffitkin epäonnistuvat. Itsepäinen ja itsellinen Raisa tarttuu työkaverin heittoon.
Mies ja arkku, ne minulta puuttuivat, kaikkea muuta oli. Raisa ilmoittautuu kansalaisopiston kurssille, jossa valmistetaan ruumisarkku. Mökiltä löytyvät kaislat arkun pohjalle ja vanhan vajan seinälaudat materiaaliksi.
Samaan aikaan arkun valmistumisen kanssa Raisa käy läpi ystäviensä parisuhdekiemuroita sekä omaa, aiemmin päättynyttä avioliittoaan. Mitä todella tapahtui? Uutta kipinää ilmestyy elämään kurssille ilmestyvien tuttujen kasvojen myötä.
Monien tapahtumien seurauksena punatukkainen Raisa löytää kipuilujen kautta uutta, jonka varaan rakentaa tulevaa.
Lannistuvatko kaikki ikääntyneet naiset? Antavat periksi ja muuttuvat itselleenkin näkymättömiksi ja merkityksettömiksi, niin kuin ympäristölleen, ja erityisesti miehille?
Nautin teoksen päähenkilön kapinallisuudesta ja luovuudesta. Kun kortti napsahtaa hyllylle, kiitää Raisa arkkukurssille sähköpotkulaudalla (tukka hulmuten). Nuoren myyjän ja asiakkaan välinen kohtaus urheiluliikkeessä hymyilytti. Vakavammalla tasolla teos sai miettimään, tulkitsemmeko oikein itseämme ja elämämme tapahtumia. Olemmeko ajelehtijoita elämän virrassa vai itse elämämme ohjaksissa? Linturinne ottaa kovinkin sanoin kantaa ikääntyvien naisten kohteluun ja siihen, millaisina meillä on oikeus ikääntyä.
Toivottavasti olemme eläkevuosinamme yhtä aikaansaavia ja energisiä kuin Raisa.
