OLIN 9-vuotias ja sinä talvena 1955 oli paksusti lunta joka paikassa ja tien varsilla oli korkeat lumivallit. Övermarkille, jossa asuimme, tuli Luomalan Väinö Sisu-autollaan lunta auraamaan.
Kuorma-auton edessä oli aura, mikä ”halkaisi” tien vapaaksi lumesta. Siitä muodostui korkeat vallit molemmin puolin tietä. Me pojat olimme Korrin Eemelin riihen kohalla, kun lumiaura tuli. Se kääntyi aina siinä risteyksessä ja palasi takaisin. Me pojat seisoimme lumivallin päällä, kun auto peruutti. Äkkiä meille pälkähti päähän, että hypätään lavalle kyytiin, mennään kyydissä vähän matkaa ja hypätään sitten pois lumihankeen.
Auto kiihdytti vauhtia. Tulimme meidän talon kohalle. -Nyt pois, huusimme.
Liu’utimme itsemme takalavan reunan yli jalkojen tavoitellessa tietä. Toiset pojat onnistuivat ”laskeutumisessa”, mutta minä jäin kiikkumaan puserosta perälavan saranakoukkuun. Roikuin koukussa, huusin apua. Pusero ja paita nousi ylös kainaloihin asti ja pyöristä tuleva lumi ryöppysi paljastuneeseen mahaan. Huusin apua ja poliisia minkä pystyin samalla, kun yritin päästä irti koukusta.
Kukaan ei tietenkään kuullut huutoani. Olin riippunut jo autossa noin 1,5 kilometriä ja lähestyimme Kuoppalan koulua. Timon Väinö oli Oravan Urhon pihassa polkupyörän kanssa. He kuulivat avunhuutoni ja näkivät, että minä roikuin auton perässä. Äänenikin oli jo ihan käheä.
Timon Väinö ampaisi polkupyörällä auton perään. Hän sai auton kiinni, ajoi etupyörän perälavan alle, nousi pyörän rungolle ja pomppas lavalle. Pyörä meni mukkelis makkelis perässä. Väino meni auton etupäähän ja hakkas nyrkillä auton kattoon, jolloin Luomalan Väinö pysäytti auton.
Olimme silloin Purolaan menevän tien risteyksessä.
Taivaan Isä lähetti ”enkelin”, Timon Väinön auttamaan minua. Pojat olivat menneet kertomaan äidille, miten Leo oli jäänyt kiikkumaan lumiauran perään. Siellä oli muitakin kylän ”mummoja” koolla ja olivat hädissään tapahtuneesta. Palasin kotiin Väinön pyörän jopparilla. Kotona kaikki itkivät ilosta, kun pääsin terveenä ja hengissä takaisin.
Leo Lamminen
