SUOMI on byrokratian mallimaa. Ei niin pientä asiaa, etteikö ainakin pari kaavaketta tule täytettäväksi, jotta saat asiasi hoidetuksi. Byrokratian kanssa pärjätessä ehdoton apu on säntillinen, pedantti luonne sekä sitkeys. Vakavinta asiassa kuitenkin on, että pitkälti kansalaisen oikeudet ja oikeusturva on sidottu taitoon pärjätä erilaisten kaavakkeiden kanssa. Nykyään lähestulkoon kaikki asiakirjat täytetään ja lähetetään sähköisessä muodossa. On tiedettävä oikeutensa ja mahdollisuutensa jonkin asian tekemiseen, sekä myös se, minkä tahon kanssa on asioitava. Lisäksi vaaditaan yhä enenevässä määrin lisääntyvää tietoteknistä osaamista. Asioiminen ja neuvon saaminen normaalilla puhelulla ja puhelumaksulla elävän ihmisen kanssa alkaa olla katoavaa kansanperinneherkkua. Hymyilevä pikku-ukko, chattibotti yrityksen tai viraston nettisivujen reunassa, tarjoutuu avustamaan ongelmassa ja aiheuttaa ärtymystä vastaillessaan, ”anteeksi en ymmärrä kysymystäsi”, tai ladatessaan itsestään selviä vastauksia.
Usein kuulee ihmisten sanovan, ”en ole tiennyt, että tuollaisenkin palvelun saaminen on mahdollista, tai että tuolta saa jotain tukea, taikka että tuonne voin valittaa, jos minua kohdellaan väärin”. Jotkut taas tietävät asioista, mutta kokevat oikeuksiensa hakemisen liian työläänä ja monimutkaisena, eivätkä lähde lomakeviidakkoon vaikeasta tilanteestaan huolimatta. Kuitenkin kaikkien noiden asioiden takana on lainsäädäntö, pyrkimyksenä kansalaisen oikeudet ja parempi asema taikka olotila, tavalla tai toisella. Näistä asioista on kuitenkin käyty poliittista vääntöä, ja näihin asioihin on budjetoitu rahaa.
OMANLAISENSA byrokratian ja juridiikan ”avoin yliopisto” tulee myös käydyksi omaisen kuoltua, perunkirjoituksen tekemisessä, sekä mahdollisessa pesänjaossa, mikäli kuolinpesä yksituumaisesti haluaa mieluummin sovussa jakaa rahat, kuin lohkaista perintöään kovapalkkaisen pesänjakajan kukkaroon. Tässä hommassa saattaa sormi monessakin kohtaa mennä suuhun. Varsinkin, jos kuolinpesä on suuri ja osakkaita asuu ulkomailla.
Maatalouden tukiviidakon edessä on minulle sanonut lakimieskin olevansa ymmällään ja avuton, joutuessaan hoitamaan erään viljelysmaata omistavan perikunnan asiaa. Ja niin näyttävät olevan suomalaiset päättäjätkin, sillä kukaan ei näytä kykenevän puoluetaustasta riippumatta saamaan kuntoon edes oman Ruokavirastomme byrokratiaa, mukaan lukien atk-järjestelmää, jotta maamme huoltovarmuus voitaisiin turvata taloudellisesti tasapainossa olevien tilojen voimin. 24. marraskuuta sähköpostiin kilahtaa ilmoitus, jossa kerrotaan aloitettavan 2023 vuoden maataloustukien maksu, ja jota on edeltänyt samaisen viraston ilmoitus tukien maksamisesta jatkossa joulukuussa, ennen osa sentään tuli lokakuussa! Eipä viljelijän tarvinnutkaan odottaa rahojaan kuin vaivaiset 11 kuukautta! Turvallisuusuhkamme lisääntyvät, mutta suomalainen yhteiskunta kumartaa byrokratiaa niin syvään maahanmuuton ja huoltovarmuuden suhteen, että pyllistys ainakin huoltovarmuutta, eli maataloutta hoitavaan suuntaan voi koitua kohtalokkaaksi.
Aiemmin kolumneissa julkaistua
Tiina Kiviaho
