AIKA oli 70-luvun alkua. Olin ala-aste-ikäinen silloin ja lauloin lapsikuorossa. Harjoitukset pidettiin Kortesjärven kirkonkylällä seurakuntatalossa. Matkaa kotoa tuli noin 2,5 kilometriä. Siihen aikaan lapsia ei kuljetettu harrastuksiin, vaan matka kirkolle tehtiin yleensä pyörällä. Eräänä talvisena iltana olin taas pyörällä liikkeellä, tällä kertaa yksin. Pakkanen oli kiristynyt illan aikana, ja kotimatka oli hyytävä; kylmä viima otti kasvoihin, sormia ja varpaita paleli, ja pyörä oli kankea ja raskas polkea. Ajattelin, että en pääse koskaan kotiin.
Katsoin kirkasta tähtitaivasta ja yhtäkkiä näin tähdenlennon. Tiesin, että kun tähdenlennon nähdessään toivoo jotakin, toive toteutuu. Toivoin heti: kunpa joku ottaisi minut kyytiin ja veisi kotiin. Ei mennyt kuin muutama minuutti, kun perässäni tullut auto pysähtyi. Autossa oli kuoroystäväni, joka tuli tätinsä kyydissä kotiin, samalle kylälle kuin minä. Ystäväni täti sanoi minulle: “On niin kylmä, että tule kyytiin, vien sinut kotiin”. Pyörä otettiin auton perälle, ja kohta olin jo kotona!
Koin, että ihme oli tapahtunut: lähetin pyynnön tähtitaivaalle, ja pyyntööni vastattiin täydellisesti!
Nimimerkki pieni kuorolainen
