Johanna Korkea-aho
”VIETIMME kesäiltaa tyttöporukalla meidän vanhassa tuvassa. Meitä oli kaikkiaan kuusi tyttöä, olimme noin 13-vuotiaita. Vanha tupa oli siis vanha maalaistalo kotini pihapiirissä. Talo ei ollut enää vakituisessa asumiskäytössä, lähinnä kesäkäytössä. Tädit viettivät siellä aikaa kesäisin ja minä kavereideni kanssa oleskelin siellä paljon.
Olimme tuona iltana jäämässä taloon yöksi ja ovenkin olimme jo laittaneet lukkoon. Talossa oli iso tupa ja kaksi peräkammaria, joista toisessa olimme me pelaamassa sängyn päällä. Yksi kavereista istui sängyllä kasvot tupaan päin ja yhtäkkiä hän sanoi, että ”Hei, kattokaa tonne.” Siellä kauempana tuvassa oli iso ikkuna, jonka alla oli vanha puusohva. Katsoimme ystäväni osoittamaan suuntaan ja näimme, että puusohvalla istuu joku. Kukaan ei sanonut, että minkä siinä näkee, kysyttiin vain toisiltamme, että näättekö tekin tuon. Kaikki oltiin, että joo kyllä me nähdään. Katsottiin ja ihmeteltiin. Muistan, että menimme kaikki aivan sanattomaksi ja hetken aikaa emme kyenneet muuta kuin tuijottamaan. Sohvalla näkyi selvästi ihmisen sivuprofiili, tummat vaatteet ja musta hattu päässä.
Tuijotimme, kunnes hahmo liikahti ja rupesimme kaikki kiljumaan. Joku meistä kävi paiskaamassa peräkammarin oven kiinni. Jonkun aikaa vain odottelimme, kunnes lähdimme kiertämään taloa. Sohvalla ei enää istunut kukaan. Kierrettiin talo läpi ja varmistettiin, että ovi oli yhä lukossa, taloon ei siis olisi kukaan ulkopuolinen päässyt. Kävelimme katsomaan kattomassa sohvaa, jonka päällä näimme hahmon istuvan. Sohva oli sellainen vanha puusohva, joka päällä oli patja ja jokin viltti. Patjassa näkyi selvä painauma. Se tuntui aika creepyltä.
YSTÄVIENI kanssa rupesimme järkeistämään tapahtumaa, ajattelimme, että ei kai tämä nyt totta voi olla. Seuraavana päivänä puhuin tapahtumasta mummon kanssa, kun tiesin, että mummo uskoo. Mummo sanoi heti, että ”Kuulostaa siltä, että kyseessä on papan isä, joka on asunut tuossa talossa ja rakentanutkin sen aikanaan.” Mummon kanssa etsittiin valokuvia hänestä. Viimein löytyi kuva, jossa oli pappani vanhemmat. Kuva oli pysäyttävä, sillä papan isällä oli juuri samanlaiset vaatteet kuin hahmolla, jonka näimme. Jopa hattu oli aivan samanlainen. Oli kyllä pysäyttävä hetki katsoa kuvaa. Totesin, että täytyi sen olla totta, mitä talolla näimme.
Mummo suhtautui asiaan kevyesti, sanoi että varmasti papan isä kävi vain kattomassa, että mitä tytöt siellä touhuaa, eikä mitään pahaa tarkoittanut.
Koskaan aikaisemmin, en ennen sitä, enkä sen jälkeen ole nähnyt vanhassa tuvassa mitään. Vaikka ystävien kanssa yritimme tapahtumaa järkeistää, tulimme siihen tulokseen, että tämä tapahtui oikeasti.
Minulla on aina ollut jostain syystä ajatus siitä, että edesmenneistä ihmisistä joillain on tapana näyttäytyä. Vaikka tuossa tilanteessa säikähdin, ei siitä jäänyt pelkoja. Olen aina ajatellut, että asia vain on näin. Mummolla ja tädillä on vastaavanlaisia kokemuksia ollut myös ja näistä olemme puhuneet. Usein törmää siihen, että ihmiset, joilla ei ole tällaisesta kokemuksia, eivät myöskään usko näkyihin. Siksi on ollut helpottavaa, kun on ollut ihmisiä elämässä keiden kanssa jutella asioista.”
Tarinan kertoi haastattelussa nimimerkki ”J”
