ALAJÄRVELÄISTAITEILIJA Hanna Nieminen rohkaistui hiljattain päästämään irti liiallisesta itsekriittisyydestään ja päätti lähestyä kahta helsinkiläisgalleriaa cv:n ja taulukuviensa kanssa. Nyt hänen teoksiaan on esillä yhteisnäyttelyssä Helsingissä Galleria Foggassa ja lokakuussa myös Pariisissa: Eva International Art Galleryn matkassa hänen teoksensa pääsee Carroussel De Louvreen.
–Kokeilin, nauretaanko minut pihalle, mutta sain vastauksen gallerioista saman päivän aikana. Molemmissa vastaanotto oli kiinnostunut ja innostunut. Galleria 4–6:een valitsin näyttelyajankohdaksi kesän 2026, siellä jonot menevät yli kahden vuoden päähän. Sitten kuulin ystävältäni tästä galleristista, joka vie suomalaista taidetta Pariisiin ja lähestyin myös häntä. Aiemmin olen pitänyt näyttelyitä esimerkiksi kirjastoissa, Villa Väinölässä ja kahviloissa sekä ollut mukana Suomen Taiteilijoiden ryhmänäyttelyissä. Tätä taustaa vasten se, että teokseni on pian esillä Louvressa, kuulostaa lähinnä vitsiltä, Nieminen naurahtaa.
–Vastaanotto oli siis kannustava ja lisäsi uskoa omaan tekemiseen. En ole koskaan kokenut tarvetta hankkia mainetta ja kuuluisuutta tai jonkun hyväksyntää taiteellani, mutta taiteen tekemisessä on sekin puoli, että jos et sitä koskaan minnekään vie, ei sitä kukaan tule myöskään kotoa hakemaan.
NIEMINEN on kokenut, kuinka Suomessa taiteilijan mitta on koulutus. Itseoppineena taiteilijana vaatii selkärankaa ja lujaa luottoa omaan tekemiseen mennä viemään teoksiaan paikkoihin, joissa ihaillaan pitkää ansioluetteloa sekä akateemisia saavutuksia.
–Laitoin omaani vain, että itseoppinut. Olisin voinut siihen akateemisen koulutukseni laittaa, kuten huomasin monen muun taiteilijan tehneen, mutta se ei liity taiteen tekemiseen, enkä aio jatkossakaan täyttää ansioluetteloa asioilla, jotka eivät ole olennaisia taiteen kannalta. Opiskelen kaikkea – nykyisin, jos osaa englantia, kaiken tiedon ja opin voi hankkia itse netistä, on rajattomat mahdollisuudet opiskella.
Oman haasteensa töiden markkinointiin on tuonut se, että suomessa realistinen maalaustyyli ei ole taidepiirien arvostamaa.
–Ulkomailla sitä kyllä ihaillaan. Ja työlästähän se on. Olen melko nopea maalaamaan, mutta teoksen suunnittelu ja toteutus voi kestää lopulta kuitenkin kymmeniä tai satoja tunteja. Käytän valokuvia, kuvapankkeja, malleja, työstän ja hion yksityiskohtia lähes loputtomiin. Inspiraatio voi iskeä vaikka monta kertaa päivässä, ja joskus tekee aivan kipeää, kun en voi tehdä kaikkia aiheita, mitä haluaisin.
–Hylkään suurimman osan maalauksista ja nyt olen opetellut hyväksymään maalauksiani, vaikka ne eivät ole mielestäni tarpeeksi hienoja – ei kukaan maalari varmaankaan saa kaikkiin tauluihinsa kaikkea sitä, mitä haluaa. Kehittyminen vaatii aina kriittisyyttä, mutta on hyvä opetella keskeneräisyyden ja epätäydellisyyden sietämistä.
NIEMINEN on saanut kuulla piirtäneensä ihan pienestä saakka ja maalaaminen on sittemmin ollut iso osa elämää. Hän on maalannut suuren perheen äitinä aina sen mukaan, miten on saanut aikaa järjestettyä. Nykyisin omat lapset ovat jo isoja ja hän toimii perhehoitajana, joten tauluja voi työstää nuorimpien ollessa koulussa ja taas illalla, kun puoliso on kotiutunut. Viikonloppuihinkin pystyy usein järjestämään aikaa omalle tekemiselle.
–Jos en saa maalata, tulen ärtyneeksi ja kiukkuiseksi – ei ole vaihtoehto olla maalaamatta, hän toteaa hymyillen.
Lapset ovat päässeet ja myös joutuneet malleiksi moneen otteeseen. Ranskaan lähtevässä työssä ”Lepohetki valossa” mallina on tytär: lomamatkan ruokahetkellä valo vangitsi äidin huomion ja hän ehti napata muutaman kuvan ennen kuin tytär vaistomaisesti suojautui ”äiti, pliiis…”. Hieman vastentahtoinen ilme on tallentunut myös teokseen.
–Taide on ilmaisukeino, mutta myös pakopaikka ja terapiaa, se on pitänyt aina vaikeina aikoina minut järjissäni. Koen flow-tilan kuunnellessani musiikkia ja maalatessani. Olen esteetikko, joka saa kiksejä vaikkapa väreistä. Esimerkiksi vaaleanpunaisen värin käyttö tekee minut onnelliseksi ja valon maalaaminen jaksaa kiehtoa aina vain. Renessanssin tunnelman ja taidokkaan maalaustyylin inspiroimana maalaan esimerkiksi Jeesuksen muotokuvia sekä luontoaiheita. Minulla ei ole vielä sellaista tiettyä teemaa, josta minut tunnistaisi tai joka olisi juuri minua, mutta valon ja tunnelman kautta olen nyt matkalla sitä kohti.
–Taide on työni, toteaa opettajan ammattiakin harjoittanut Nieminen.
–Se ei kuitenkaan ole minulle kaikkein tärkein asia. Voisin maalata aina, jos minulla ei olisi lapsia ja muita velvollisuuksia, mutta nyt se tulee tärkeysjärjestyksessä uskon ja perheen jälkeen. Pyhän Ristin luterilainen kirkko on toinen perheeni. Tärkeintä on palvella Jumalaa ja lähimmäisiä.
