Onko sinulla maailmassa jokin paikka, johon olet kiintynyt? Sellainen, jonka ajatteleminenkin jo rauhoittaa ja tuo hyvän mielen. Minulle se on mökkiranta Pyhäjärven rannalla yli kolmensadan kilometrin päässä. Välimatkan vuoksi käynnit siellä ovat harventuneet, mutta tulleet yhä tärkeämmiksi.
Minä ja kesämökki ilmestyimme maailmaan samoihin aikoihin, joten olemme vanhenneet yhdessä. Rapistumista on näkyvissä molemmissa. Kyseessä on nimenomaan kesämökki, sitä ei ole rakennettu ympärivuotiseen käyttöön. Vaikka pidän itse mökistäkin paljon, silti juuri ranta on se, mikä sykähdyttää joka kesä olemassaolollaan ja maisemallaan.
Maisema kuitenkin muuttuu. Lapsuudessani hiekkaranta ylettyi ylemmäs rinteeseen. Isäni uurasti joka kesä rantaan ajautuvan valtaisan kaislamäärän kanssa ja kärräsi sitä kottikärryllä metsään. Nyt kun hän ei ole sitä työtä ollut tekemässä enää pitkään aikaan, on kaisla kasaantunut hiekansekaiseksi valliksi. Aiemmin lehtipuuvaltainen kasvillisuus on myös alkanut muuttua havupuiden suuntaan.
Ikävin muutos maisemassa oli toissavuotinen avohakkuu mökin takametsässä. Metsä oli vanhaa ja lähes koskematonta. Sammalpeitteisten kaatuneiden lahopuiden valtavissa juurakoissa linnut pesivät. Välillä tuntui kuin olisi liikkunut satumetsässä saniaisten ylettyessä polviin saakka. Mikään neuvottelu metsän omistavan ikääntyneen perikunnan kanssa ei tuottanut tulosta. He eivät halunneet suojella metsää, eivätkä sitä halunneet myydäkään.
Mökkiin ja rantaan liittyy tietysti paljon muistikuvia yli viideltä vuosikymmeneltä, mutta yllättävän paljon myös aisteihin perustuvia muistoja. Aamun viileä hiekka jalkojen alla, kimmellys järven pinnassa, mustarastaan kaihoisa alttohuilu, sateen tuoksu, soutuveneen airon narahdus. Auringon säteiden heijastuminen mökin seinälle vie minut aina mystisesti suoraan lapsuuden tunnelmiin. Illalla kun seuraan auringon siirtymistä horisontin taakse, aika pysähtyy ja pää tyhjenee kaikista ajatuksista.
Sellaista paikkaa ei voi kuin rakastaa.
Kaija Hurmerinta
Luitko jo nämä kolumnit?
