LAPPAJÄRVEN kesämökillä Ari ja Sauli olivat käyneet monta kertaa pyytämässä syysmuikkua. Ruotsissa asuville kalamiehille Kärnän saaressa sijaitseva mökki oli ollut paratiisimainen paikka. Hiekkaranta oli pysynyt hiekkarantana, ja syväys, jossa muikut syksyllä kutivat, alkoi viidenkymmenen metrin päässä rannasta.
–Kun siihen illalla heitti viisi muikkuverkkoa, perkaamista riitti koko seuraavaksi päiväksi, romaanihenkilö Ari muistelee Antti Tuurin teoksessa Aavan meren tuolla puolen.
Kirjan alussa kerrotaan Saulin kuolemasta. Sydänkohtaus oli tuuperruttanut Saulin aamulla kotona eteisen lattialle, kun hän oli lähdössä soittamaan haitaria kavereidensa kanssa ruotsinsuomalaisten Finnhoville. Petteri-vävyn mielestä Saulin lähtö kuulosti hyvältä, juuri sellaiselta kuin se oli toivonutkin: kertaheitolla ja kengät jalassa.
Kuolinpäivänä Saulin lapset saapuvat äitinsä luokse Skövdeen muualta Ruotsista. Keskustelua käydään jäljelle jääneestä omaisuudesta, kuten Kärnän mökistä. Surutaloon tulleet Harju ja Ari muistelevat vainajaa ja ottavat kantaa asioihin. Arin mielestä perheen ei kannattaisi luopua mökistä, sillä sen parempaa kesämökin paikkaa ei löytyisi mistään. Mökkiin oli viime vuosina rakennettu lisäsiipi ja vedetty sähköt, ja sen ranta oli raivattu kokonaan kivistä; kivien alla oli ollut puhdasta hiekkaa.
Satumaan taikaa
Kuolinilmoituksen muistovärssyn piti Harjun mielestä olla kappale kauneimmasta tangosta, koska tangomies Sauli oli ollut loppuun saakka. Tango Satumaata hän oli jaksanut soittaa aina, pyydettäessä ja pyytämättä, kotona ja tanssipaikoilla. Niinpä sen värssy päätettiin laittaa lehtiin kokonaan, maksoi mitä maksoi: ”Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa, missä onnen kaukorantaan laine liplattaa, missä kukat kauneimmat luo aina loistettaan, siellä huolet huomisen voi jäädä unholaan”.
–Satumaassa suomalainen kaipuu saa tihentyneimmän ilmauksensa ja se verhoaa unenomaiseen vaippaan edeltävien vuosien suuret odotukset, arvioi Peter von Bagh Iskelmän kultaisessa kirjassa.
Ruotsinsuomalaisessa kaipuussa Satumaata voi edustaa palanen synnyinmaata ja Lappajärven laineiden liplatus hiekkarantaan. Sen tunteen kaipuu, kun syvään hengitettyään pääsee ajan ja paikan ulkopuolelle, irti huomisen huolista. Kun on vain tämä hetki, muu jää unholaan.
Tuurin teoksen sanailun vitsikkyys ei välttämättä aukene muille kuin pohjalaisille lukijoille. Romaanihahmojen keskinäinen ”hyvähenkinen piruilu” kuulostaa samalta kuin ylistarolaisten heitot toisilleen ravintola Tarossa lauantaina alkuillasta. Kuten naljailu Petterin ulkopelitaidoista pesäpallon ystävyysotteluissa Ruotsissa, jotta tämä ei olisi mahtunut edes Halsuan Toivon kakkosjoukkueeseen. Klassista uhoamishuumoria edustaa muistelma Karjala-talon tansseista, missä kaksi tuntematonta miestä sanoo äkkiä poistuessaan kovalla äänellä: –Kyllä meidän pitää tappaa se Hannu. Ei siinä muu auta.
Suosittelen tätä kirjaa luettavaksi ajan kanssa viikonloppuna tai kesälomalla, sillä ihan kevyttä ajanvieteluettavaa se ei ole. Itse löysin sen Paavo-serkkuni kirjahyllystä lomaillessani hänen kakkosasunnollaan, missä onnistuin uppoutumaan teoksen hetkittäin rankkaan maailmaan. Lukemisen jälkeen tiedän vähän enemmän ruotsinsuomalaisten elämästä ja siitä, mistä etsiä onnen kaukorantaa.
Tapani Tyynelä
