TÄMÄ viiden miehen ryhmä saapui Hohenlockstedtiin 28.10.1915 ja heidän koulutuksensa alkoi heti seuraavana päivänä. Jääkärit Kokkila, Nuottimäki, Myllykytö ja Hietala sijoitettiin pioneerikomppaniaan ja Vainionpää 1. komppaniaan. Heidän koulutuksensa Hohenlockstedtissa, kesti noin kahdeksan kuukautta. Jääkäreiden koulutusjakson pituus Hohenlockstedtissa riippui siitä missä vaiheessa he Saksaan tulivat. Kaikilla se päättyi samanaikaisesti, kun pataljoona kesäkuun alussa 1916 siirtyi Latviaan Saksan itärintamalle saamaan taistelukokemusta. Viisikko osallistui taisteluihin Misse-joella, Aa-joella ja Riianlahdella. Heistä Juho Kokkila haavoittui Smardenin taistelussa 25.7.1916. Kokkila toipui kuitenkin melko nopeasti vammoistaan ja palasi takaisin riviin. Tuossa taistelussa kaatui kaksi jääkäriä ja yhdeksän haavoittui. Kaiken kaikkiaan kolmetoista jääkäriä kaatui rintamakomennuksen aikana, yksi teloitettiin ja viitisenkymmentä miestä haavoittui. 15.1. 1918 Osnaburgissa sattuneessa junaonnettomuudessa kuoli 12 jääkäriä. Lisäksi sairauksiin, erityisesti keuhkotuberkuloosiin kuoli useita jääkäreitä. Kaatuneista jääkäreistä neljä ensimmäistä kuolivat Misse-joella. He kaikki olivat Järviseudun alueelta, kun luemme Pietarsaaren, vanhan emäseurakunnan keskuksen, tähän mukaan. He olivat Alfred Hyytinen ja Matti Nykänen Lappajärveltä, Max Kronqvist Pietarsaaresta ja Jaakko Ilmari Pahkajärvi Kortesjärveltä.
Pataljoona irrotettiin rintamalta 25.3.1917 ja se siirtyi Libaun (Liepaja) kaupunkiin, jossa tapahtui koulutuksen viimeistelyvaihe. Tämä toinen koulutusvaihe päättyi 13.2. 1918, jolloin jääkärit vannoivat uskollisuudenvalan Suomen lailliselle hallitukselle. Tämän jälkeen Jääkärit vihdoin pääsivät palaamaan takaisin Suomeen. Suomeen paluuta oli odotettu jo pitkään. Tiedettiinhän joukkojen keskuudessa, miten asiat Suomessa olivat kehittyneet ja paluun viivästyminen oli herättänyt paljon katkeruuttakin joukoissa. Kun tieto paluusta sitten saatiin oli miesten riemu valtava.
TÄSTÄ hetkestä Kokkila kertoo näin.
Me oltiin siinä rivissä. Komppania oli valmiina lähtemään harjoituksiin, niin siinä toiset komppaniat laskettiin rivistä pois sisälle ja ne huuti ja hurras. Me oltiin siellä vähän etäämpänä, että me ei tietty mitä ne huutaa. Sitten meirän komppanian päällikkö tuli siihen ja se vaan siinä lyhkäsesti sano että höyrylaivat Arturus ja joku toinen, muistaakseni Arinak olivat Liipaun satamas ja ne tuloo hakemaan meitä Suomeen. Nyt ei enää harjootella. Nyt jokaanen saa valmistella omat yksityiset asiat ja mitä muuta on järjestettävänä ja valmistellaan ne ja lähetään Suomeen. Poistukaa!
Pikkuusen aikaa oli ihan hiljasta, ei kuulunu mitään. Joku siinä sitte vähän äännähti ja voi sitä meteliä mikä siinä sitte synty meilläkin. Kyllä se oli semmosta hurraata, että nii ja se kesti ihan kauan ja ne olivat kaikki miehet ne oli niinku lapsia. Jääkärien pääjoukko pääsi lähtemään Liepajasta kohti suomea 14.2. ja yhdentoista päivän laivamatkan jälkeen 25.2.1918 saavuttiin Vaasaan Vaskiluodon satamaan. Vaasassa heille oli varattu juhlallinen vastaanotto kaikkine seremonioineen.
Näistä kertoo Kokkila seuraavaa.
Kyllä siellä oli varauduttu kovasti juhlallisesti meitä ottamaan vastaan. Ja niin kyllä me nautittiinkin niistä ennen kaikkea ruokapöydässä. Satamassa oli kansaa aika paljon, vaikka ne yritti vartioida ihan sitä satamaa, että sinne ei olis päässy, mutta kyllä ne tuli. Se oli täynnä se satama jo ennenku me oltiin laivasta päästy pois. Ja sitten me marssittiin kaupunkiin. Se oli koko se Vaskiluodon tie ja Hovioikeudenpuistikko aivan niin täynnä, että just mahruttiin neljä miestä rinnan tulemaan keskikatua sinne kaupungille. Ja ne hurras sitte kovasti ja niin kyllä se oli suuremmoistaa, kun elämä meillä muuttu niin yhtäkkiä. Ja sitten vielä yks juttu. Se komppania mihin minä kuuluin niin meirät majoitettiin Vaasan työväentalolle. Siellä oli notkuva pöytä sitten voileipiä ja kahvia ja oikein sokerin kanssa, joita me Saksassa ei oltu saatu pariin vuoteen. Se oli jotain se.
JUHLALLISUUKSIEN jälkeen alkoi kuitenkin karu arki. Jääkärit sijoitettiin välittömästi valkoisten eri joukko-osastoihin pääsääntöisesti johtamaan käytännön sotatoimia rintamalla. Kyseessä olevasta viisikosta Myllykytö määrättiin aseiden vastaanotosta ja rintamalle lähettämisestä vastaaviin tehtäviin ja Kokkila, Nuottimäki, Hietala ja Vainionpää määrättiin joukkueenjohtajiksi rintamalle. Niissä oloissa joukkueenjohtajan tehtävä oli tavallistakin haastavampi. Kouluttamaton miesjoukko ei tietenkään hallinnut taisteluissa vaadittavia yhteistoimintatapoja. Niinpä ainut keino saada tuloksia aikaan oli omalla esimerkillä johtaminen ja edeltä meneminen. Tämä ja se seikka, että jääkärit erottuivat asepukunsa ansiosta muusta joukosta, tekivät jääkäreistä herkästi erottuvan maalin, joka kostautui sitten kaatuneina ja haavoittuneina. Tämän sai kokea myös viisikkomme. Juho Kokkila haavoittui Tampereen valtauksessa Kalevankankaalla 28.3. Kalle Vainionpää kaatui Raudun aseman valtauksesta käydyissä verisissä taisteluissa 4.4.1918. Hänen lisäkseen siellä kaatuivat kortesjärveläisistä jääkäreistä Oskari Aalto 5.4.1918, Juho Harju 2.4.1918 ja Albinus Korhonen 5.4.1918. Kaiken kaikkiaan jääkärien tappiot vapaussodassa olivat raskaat. Sotaan osallistui 1261 jääkäriä, joista 128 kaatui ja 238 haavoittui.
Jääkärien palvelukset maallemme eivät suinkaan päättyneet vapaussotaan. Heitä tarvittiin maamme puolustusvoimien rakentamisessa ja edelleen talvi ja jatkosodassa. Voidaan syyllä sanoa, että paljolti juuri heidän ansiostaan oli mahdollista saavuttaa edellä mainittujen sotien torjuntavoitot.
Lopuksi kun haastattelija kysyi Kokkilalta, lähtisikö hän toisen kerran tuolle retkelle, jos isänmaa kutsuisi ja ottaisimme huomioon kaiken kärsityn vaivan ja vastuksen.
Tähän Kokkila vastasi: Jaa, ottaen huomioon sen olotilan missä Suomen kansa silloin oli, niin kyllä minä lähtisin.
Mauri Jokela
