EVIJÄRVELÄINEN Pirkko Lassila, tyttönimeltään Joensuu, syntyi maatilalla Evijärven kirkon kupeessa 1952. Pirkolla oli kaksoisveli, joka kuoli vuonna 2006. Lisäksi Pirkolla on nuorempi veli sekä vanhempi sisko. Lehmät ja maatilan työt tulivat tutuiksi jo kotitilalta, jossa perheellä oli pieni navetta ja tilalla oli lehmien lisäksi myös sikoja ja lampaita. 16-vuotiaana Pirkko meni Vetelin emäntäkouluun, jossa oli kova kuri.
– Kaikki ei sitä kuria ja sanomista kestäneet, jotku lopetti opinnot kesken, muistelee Pirkko.
Kulkupelien puutteessa matkat kotiin ja koululle järjestyivät usein ajan tavan mukaisesti peukalo pystyssä tien laidassa. Emäntäkoulun jälkeen Pirkko oli muutaman kuukauden lapsenhoitajana, ja joulun alla hän sai kaupasta, KPO:sta, töitä paketoinnin parista. Kaupan alalta olisi nuorelle tytölle ura varmasti auennut leveämminkin, mutta jo emäntäkoulun aikoihin Pirkon sydämessä tilaa oli saanut muuan Matti-niminen nuorimies, jolla oli maatila Evijärven Haapajärven kylässä, evijärveläisittäin Haapikylässä. Niinpä naimisiin mentiin vuonna 1972 ja Pirkko muutti Matin maatilalle asumaan, jossa asui silloin myös Matin äiti Lempi.
Kantovesi ja sankolypsykone
Elämä maatilalla tuolloin oli kovaa työtä ja vaivannäköä, sillä tilalle ei ollut vesijohtoa, ruokavesi jouduttiin hakemaan muutaman kilometrin päästä koulukeskuksesta, lehmille vesi haettiin kesällä lähteestä, talvella kaivosta.
–Meillä oli tuolloin 12 lehmää, jotka lypsettiin sankolypsykoneella 10 maitotonkkaan, maidon tilasäiliötä ei vielä ollut, muistelee Pirkko.
Tällainen tonkkien siirtely ja veden kantaminen olisivat nykypäivän riskimmällekin miehelle kovaa hommaa, puhumattakaan lasta odottavalle naisihmiselle.
–Minä olin lapsena pienikokoinen ja minulle sanottiin, ettei sinusta rääpäleestä mitään taida tulla, mutta tässä tämä rääpäles vaan vielä yli 70-vuotiaana täällä menee navettatöissä, puuskahtaa Pirkko.
Vaikkei Pirkkoa voi vielä vanhukseksi sanoa, minulle tulee Pirkkoa kuunnellessani vahvasti mieleen Pohjanmaa-elokuvasta vanhan emännän lausumat sanat ”Kyllä se niin on, että Pohojanmaalla kaikki viisaus asuu vanhois naisis”.
–Eivät nuoret naiset enää lähde perinteiseen emännän malliin, monasti lehmät lähtee, kun miniä tulee taloon, tai ainakin miniä menee muualle töihin. Se on niin kovaa hommaa lehmänpito ja vaatii tietynlaista luonnetta ja sitkeyttä, ja kaiken lisäksi korvat on ulkopuolelta taloon tulleen osattava laittaa semmoseen asentoon, ettei ne kaikkea kuulekaan, tai ainaki jutut menee niin sanotusti korvista läpi, ei sitä muuten kestä, tietää Pirkko.
Työntäyteisiä vuosia
LEA-TYTÄR syntyi 1972. 1974 rakennettiin uusi navetta vanhan kylkeen, ja tilalle tuli 26 lehmäpaikkaa, mikä oli suurehko karjakoko tuohon aikaan. Tilalle saatiin putkilypsykone, lannanpoistokone ja rehutorni. Uusi navetta oli kehityksessä aikaansa edellä, ja sitä käytiin linja-autoporukankin voimin ihmettelemässä ja ihastelemassa.
Toinen lapsi, Anna-Maija, syntyi 1974. 7. kuukaudella raskaana ollessa Pirkolla ehti puhjeta umpilisäke, kun vatsakipua ei osattu ajoissa diagnosoida oikein, ja silloin olivat vaarassa sekä lapsi että äiti. Pelottavasta tilanteesta kuitenkin selvittiin sairaalassa, eikä lapsi syntynyt ennenaikaisena. Taisto syntyi seuraavana vuonna, ja anopin kuoltua samoihin aikoihin tilalla ei ollut ketään hoitamassa lapsia navettatöiden aikaan.
–Lapset ovat navetassa kasvaneet, ja välillä lapsenvahtina toimi talon koirakin, kertoo Pirkko.
Tilalle oli saatu vesijohto, ja vanhaan tupaan oli tehty remonttia ja sisävessa. Kovin kauaa ei uudistuksista ehditty kuitenkaan nauttia, sillä taloon oli pesiytynyt lattiasieni. Kellarin tuuletus oli estynyt, kun kellari laitettiin kokonaan kiinni, ja lattia alkoi paikoitellen lahota. Niinpä oli pakko rakentaa uusi tupa, joka valmistui 1984.
Tila laajenee
TEKEMISEN PUUTETTA ei Pirkon elämässä ole ollut kolmen lapsen, lehmien ja rakentamisen vuosina, eikä muinakaan aikoina, siitä ovat lehmät pitäneet huolen. Luonnetta ja sitkeyttä hiovat elämässä pettymys ja kyyneleet, eikä niiltä Pirkkokaan välttynyt. Lasten aikuistuttua puoliso teki omat valintansa elämänsä suhteen. Pirkolle jäivät lehmät, tila, ja velat, sekä uusi työrupeama elämässä. Epäilijöitä, ja vielä enemmän puheita selviytymisen suhteen riitti, mutta yhdessä Taiston kanssa Pirkko näytti epäilykset turhiksi.
–Kerran tein peltotöitä niin pitkään, että yhtäkkiä illalla muistin, että minähän en ole syönyt mitään koko päivänä, muistelee Pirkko työntäyteisiä aikoja.
Tilaa kehitettiin, ja naapurin konkurssin seurauksena tilalle ostettiin naapurista lisäpeltoa ja sonninavetta. Toimintaa pyöritettiin yhtymänä. Vuonna 2007 tila siirtyi Taiston nimiin Pirkon siirryttyä luopumiseläkkeelle. Eläkepaperit eivät kuitenkaan muuttaneet työtahtia, Pirkko lypsi edelleen säännöllisesti. Vasta kolme vuotta sitten Pirkko luopui lypsystä käsileikkauksen seurauksena, mutta muut navettatyöt jatkuivat edelleen säännöllisesti aina viime vuoden syksyyn, jolloin lonkka alkoi oireilla.
Tätä työtä ei kirjoista opi
–Kyllä lehemät on tullu kaikinpuolin tutuiksi. Oon oppinu tuntemaan niiden sairaudet ja luonteen metkut. Välillä on käynny nuoria aloittelevia eläinlääkäreitä, ja ei ne oo välillä tienny, mistä kiikastaa lehmän sairaus, ja etsiny vikaa ihan väärältä alueelta, minä oon kokemuksesta jo nähny ensimmäisistä merkeistä, mikä lehemää vaivaa, ja mihin pitää lääkettä saada. Tätä hommaa ei pelkistä kirjoista opi! Minä oon sitä mieltä, että eläinlääkäriksi opiskelevien pitäis ensin olla viisi vuotta navetassa käytännön hommissa, siinä sitä vasta oppii kunnolla lehmää kaikin puolin ymmärtämään, lataa Pirkko painavat terveiset eläinlääkärikoulutuksesta vastaaville.
Tiina Kiviaho
Lisää arjen sankareita
