RUISLEIPÄ on täyttänyt katajaisen kansan vatsoja joidenkin lähteiden mukaan jo aikana ennen ajanlaskua. Salmiakin ja saunan ohella se lieneekin yksi suomalaisuuden symboleista. Vankan asemansa johdosta ruisleivällä on jopa oma nimetty päivänsä, jota vietetään 28. helmikuuta.
Maa- ja Metsätaloustuottajain keskusliitto kertoo, että Suomessa on poikkeuksellisen monipuolinen leipäkulttuuri, jossa alueelliset vaihtelut ovat olleet suuria. Suomalainen leipäkulttuuri on voitu jakaa kahteen pääalueeseen: Länsi- ja Itä-Suomeen, lännen ollessa kovan leivän ja idän pehmeän leivän aluetta. Itä-Suomessa oli tapana leipoa viikoittain ja Länsi-Suomessa vain pari kertaa vuodessa, tällöin leipiä oli tapana säilöä leipäorsilla. Sittemmin muuttoliikenne on sekoittanut leipäkulttuuria, mutta ruisleipä on jatkanut suosiotaan kiistattomana suomalaiskotien suosikkileipänä myös Järviseudulla.
HURISTELEN Perhon Möttöseen, Raili Vähämäen luokse tutustumaan ruisleivän valmistukseen ja saan kunnian valmistaa leipää siten kuin jo esi-isämme ovat sitä valmistaneet.
Leipätaikina valmistetaan vanhaan leipätiinuun ikivanhaan leipäjuureen, joka on vähintäänkin useita kymmeniä vuosia vanha. Sanonta kuuluu, että mitä vanhempi juuri, sen maukkaampi leipä.
–Tämä on edesmenneen Lyyti-mummun vanha taikinajuuri. Siitä ei minulla ole tietoa, mistä Lyyti on juuren saanut vai onko tämä mahdollisesti alkujaan hänen tekemänsä, sanoo Vähämäki.
Pakastimesta otetun taikinapalan annetaan sulaa ja tekeytyä päivän tai pari ennen leivontapäivää. Sekoittelen ruisjauhoja Vähämäen ohjeiden mukaisesti tiinuun pitkällä puukauhalla, kunnes siirryn vaivaamaan taikinaa käsipelillä. Kokenut leipoja tekee kaiken näppituntumalla. Vähämäki kertoo, että siksi ohjeitakaan ei ole tullut kirjoiteltua ylös. Tuntuma tulee vain tekemällä.
–Aloitin leipomaan ruisleipää, kun tulin taloon miniäksi. Usein sitä leivottiin joka viikko, mutta aina vähintään joka toinen viikko. Muutamat leivät on tullut tehtyä, kun kaupasta ei juurikaan leipää ostettu, naurahtaa Vähämäki.
LIMPUT Vähämäki paistaa aina vanhassa leivinuunissa, jonka lämmitys aloitetaan jo aamuvarhain. Usein ohessa leivinuunin lämmössä paistuvat myös rieskat ja hiivaleivät, samoin kuin ruuat. Uunista poistetaan kekäleet ja leipälapiolla siirretään limppu syvälle uunin uumeniin. Leivän saaminen leipälapiolle näyttäisi olevan taitolaji, joten annan suosiolla mestarin hoitaa hommat.
–Muistan hyvin miltä leipä maistui, kun jauhotkin jauhettiin itse. Se oli luomua parhaimmillaan. Kaupan jauhoilla ei aivan samaan pääse, sanoo Vähämäki.
Pohdin, onko ruisleivän leipominen katoavaa kansanperinnettä ja kuinka voisimme tätä arvokasta taitoa ylläpitää ja siirtää vielä tulevillekin sukupolville.
–Ruisleivän teko onnistuu myös ihan tavallisessa uunissa. Eikä tämä vaikeaa ole. Kannattaa ehdottomasti kokeilla, leivän juuren tekemiseen löytyy paljon ohjeita, Vähämäki kannustaa.
LEIVOTUSTA taikinasta otetaan palat, jotka pakastetaan seuraavaa taikinaa varten. Lyyti-mummun taikinajuuri tarjoaa vielä monet makuelämykset, toivottavasti vielä monessa sukupolvessa. Itse tehty ruisleipä on niin maukasta, että sitä tekee mieli syödä silmät kiinni. Lupaan itselleni, että ruisleivän saaga saa jatkoa.
