KESÄ hurahtaa ylleesä maalaistalloissa niiettei meinannu perässä pysyä. Kylyvöt ku alako yhtä rulianssia syksy kyntöihi asti.
Oli jotenki eriskummaline olo, semmone vappauve tunne. Mitähä se ounaili, lippasi päivä lehe hakkuu ja imehteli. Selevishä se, Maaseuvu Tulevaisuuvessa oli ilimotus. Karijahoitajille myönnetään kakstoista vappaapäivää vuojessa! Mite hyvä tähe tuommone määrä vappaata! Mite sitä ossaa olla ilima elukoita, niitähä tuloo mahoto ikävä. Onkoha nyt aprillipäivä? Totisinta totta ei tämä aviisi puhu palturia. Sillonko minu mielikuvitus alako laukata, pääs het vallollee. Näi het silimieni eessä Pyhän maan paikat, pääsis ramppaamaan samoja polokuja mitä Aaprahammi 4000vuotta, Taavetti 3000vuotta ja Vapahtaja 2000 vuotta sitte. Mieli vähä musteni, vappaapäivät pittää jakkaa pitki vuotta. Lohutin ihteäni ettei myö ois saatukaa miehe vanhemmillle huolehtijaa nii pitkäks aikaa.Ulukomaan reissut oli veivattava yks toisesa jäläkee. Mielee ne jäi kuitenki kytemää.
Mone sorttista lomittajaa alakuaikoina, het amattisa ossaavia. Vaihtu tiheää, piti arvuutella tullooko Itäkylästä, Nissistä, Kärnästä vai Karvalasta. Lehmät ku o iha omia persoonia niijje opastuksee kulu ensimmäine aamu. Lystin kanssa tuli kommervenkkiä jos ei tienny sen taatumia. Piti lähestyä mahollisimma hittaasti, ei saanu tormata. Sellane venkula, äänesävyniki se hoksas, piti harijata ja kehuskella, muute sai sorkasta kunno tällit. Kerra minä oli saanu sen het hyvälle päälle. Sillo se pitkällä kielellä tarttu minu navettahuoviini ja vetäs ja söi sen. Luuli vissii tekeväsä hyvänki työ, emännälle uus huivi tuon haalistunee tilalle.Yks hönkäys vaa, minne satakertaa tai juoksutusmahhaa se hujahti. Ana oli omalaatune, meditoijja. Silimät kiinni kauava aikaa, seiso ja vaipu ranssii. Sitä oli hupasta kahtoa.
Sitte usseimma vuoje jäläkee perustettii oikee lomarengas meijjä kyllää.Vappaapäivätki lissäänty ja lomittaja oli aina sama, iha oma kyläv väkeä. Het sitte alakis työnteolle, vastuuntuntone ja pätevä.
Mikä lie myyräkuume, hipo nelijääkymmentä, isännä kaato pettii. Oma kylä lomittaja kans hoijettii karija yhessä viiko verra. Yhe iltalypsyaikaa meillä molemmilla kielekannat aukes, vaa em minä iha lomittajalle pärijänny. Intaannuttii funteeraamaa maalimam menoa, mitä lie rähnättii.
Lypsy jäläkee lommittaja jäi säilörehu jakkoo, minä lypsykonnee pessuu. Keske rehujao lommittaja tulloo maitohuoneesee ja ilimottaa myö o unneutettu yhe lehmä lypsy. Ei hään päivää, onneks hoksasit, huuhtelen putket uuvellee. Kanno yhe lypsime takasi navettaa. Pesi lehmä utareet ja kone niihi. Mite herti tähe tuo toinenki pars o iha valakosena . Myö o unneuttettu lypsää toinenki lehmä. Imehtelin kun se ei ala märehtimää oisko sillä joku vaiva lomittaja oli jo kerenny huolestua. Kipas hakemassa toise lypsime ja lehmä röyhkäs tyytyväisenä. Voi herti jukeri, ei voi olla totta kolomas lehmä ja utareet pullottaa että meinaa pakahtua! Sillo myö ei ennää kestetty imehtelyä vaa nauru pääs vallollee iha veet silimissä hohotettii.
Monesti sitä aatteloo, onkoha ees muistettu kiittää lomittajia tarpeeks, mite heijjä avulla taas jakso palam matkaa sitovassa mutta nii mielussassa työssä. KIITOS!
Marja-Liisa Rentola
