Palataanpa taas hetkeksi 1960-luvulle, kun meillä oli vielä kansakoulu, kansalaiskoulu ja yhteiskoulu. Kansakoulua käytiin vähintään neljä vuotta, jonka jälkeen voi pyrkiä oppikouluun vai onko parempi sanoa yhteiskouluun. Kansakoulua voi käydä myös kuusi vuotta, jonka jälkeen oli kolmen vuoden kansalaiskoulu. Valinnan yhteiskoulun ja kansalaiskoulun välillä tekivät lähes poikkeuksetta vanhemmat. Kuinka 10–11-vuotias olisi voinutkaan mitään ammatinvalintoja vielä tehdä. Jotkut vanhemmat pitivät yhteiskoulua herrakouluna ja sen takia ohjasivat lapsensa kansalaiskouluun. Jotkut taas nimenomaan halusivat lapsilleen mahdollisuuden kouluttautua, ja sen takia valintana oli yhteiskoulu. Joillakin vanhemmilla oli tavoitteena saada maatilalleen tai yritykselleen jatkaja ja valintana oli kansalaiskoulu.
Kansalaiskoulussa tietääkseni kehitettiin paljon kädentaitoja, mikä olikin järkevää. Yhteiskoulussa päntättiin kieliä, historiaa, algebraa, geometriaa ja paljon muutakin ja päämääränä oli päästä ylioppilaaksi tai ainakin suorittaa keskikoulu, mikä kesti viisi vuotta. Tuskin kenelläkään oli moneen vuoteen mitään käsitystä, mitä ylioppilaaksitulon jälkeen tapahtuisi. Näin ollen opiskelumotivaatiokaan ei varsinkaan pojilla kummoinen ollut. Kouluun tultiin syrjäkyliltä kouluautoilla ja nälkävuoden pituiselta tuntuvan koulupäivän jälkeen köröteltiin helpottuneena kotosalle.
Kansalaiskoulun, keskikoulun ja lukion jälkeen olikin sitten äkkiä edessä ammatinvalinta eli hakeudutaanko töihin vai jatketaanko koulunkäyntiä. Isona ongelmana oli silloin ja on yhä edelleen se, että eri ammateista ei tiedetä paljonkaan ja jatko-opintoihin hakeudutaan enemmän tai vähemmän summassa niin kuin karstuset Amerikkaan tai sitten mihin satutaan pääsemään.
Heikki Salmela
