VIETIN keväällä kymmenen päivää eräässä kuntoutuslaitoksessa Etelä-Suomessa. Helluntaina meidät komennettiin syömään normaalia aikaisemmin, sillä sinne oli tulossa vieraita. Pöydät verhottiin valkoisin liinoin, sinivalkoisin lautasliinoin ja sinisin kynttilöin.
Tiedusteltuamme vieraista saimme kuulla, että suomenruotsalaiset veteraanit ja lotat tulevat lounastamaan 320 henkilön voimin.
Jäimme odottelemaan heidän tuloaan. Sitten meidät palkittiin. Paririvissä entiset sotilaat ja lotat marssivat ruokasaliin. Useat tulivat rollaattorin tai kepin tukemina mutta ryhdikkäinä. Eräs tuotiin pyörillä varustetussa sängyssä. Kyllä kurkkuani kuristi, kun ajattelin, mitä he olivat antaneet meidän hyväksemme. Ilman heidän uhraustaan en minäkään nauttisi ja kuntouttaisi itseäni.
Monet ryhmittymät on huomioitu tänä vuonna, mutta vähemmän kotirintamalla eläneiden lasten elämästä on kerrottu.
Kotien vintillä oi aarteita. Sinne oli viety käytöstä poistettuja vaatteita. Sodan aikana ne otettiin käyttöön, purettiin, pestiin, käännettiin ja taitavat kädet tekivät niistä pojille ja tytöille ”uusia” vaatteita. Kenkäasia oli vaikea. Saattoi olla, että lapset kävivät vuorotellen koulussa, kun oli vain yhdet kengät. Näin oli serkkujeni perheessä. Vaikka olisi saanut ostoluvan, ei kenkiä kaupassa ollut.
Ruoka oli vaatimatonta. Siitä ei saanut valittaa. Minullekin sanottiin, että maistuu vain kielen mitan.
Vaikeinta lapsille oli makean kyltymätön nälkä. Sokeritopat oli jo kaluttu niin, ettei lasten voinut sokerisaksilla saanut siitä palaa.
Kävin Kortesjärven kirkonkylän kansakoulua 1940-luvun alkupuoliskolla. Kerran joku keksi, että puuronkastikejauheessa oli makean makua. Sitä sitten ostimme Suomelan kaupasta tai osuuskaupasta. Käsiselässä se pysyi niin kauan kun kielellä lipaisimme sen suuhumme. Kukkolassa luokkakaverini äiti oli keittänyt jauheesta puuronkastiketta ja se oli maistunut hyvältä. Miettisen jälkeen päätimme ruveta keittohommiin. Järjestäjät tulivat kouluun aikaisemmin ja laittoivat veistoluokan hellaan tulen. Tuli syttyikin hyvin, olihan siellä lastuja.
Me toisetkin tulimme hyvissä ajoin. Vesivärikuppi oli keittoastiana ja vettä oli saatavissa ja jauhot jokaisella itsellään. Näin saatiin makeanhimo tyydytettyä jo ennen koulun alkua.
Vanhemmat ihmettelivät miten ne kersat lähtivät niin mielellään kouluun ja niin hyvissä ajoin. Olimme niin hiljaa hellan ääressä, että nykyajan opettaja näkee vain unta sellaisesta luokasta.
Näin jatkui jonkin aikaa, mutta eräänä aamuna kaikki muuttui. Opettaja oli saanut vihiä toimistamme ja tuli omalta puoleltaan yllättäen.
Oli kuin taivas olisi revennyt ja salama ja kova jyrinä olisit tullut yhtä aikaa. Huuto oli niin valtava, etten ennen ollut sellaista kuullut. Me olimme kaikki rikollisia, kun olimme tuhonneet kunnan omaisuutta.
Monen kädet saivat varmaan palovammoja, kun hellan kansi oli tyhjennettävä.
Asiaan palattiin koulupäivän jälkeen. Luokan peräseinä oli täynnä puuronkeittäjiä.
Naisopettajakin tuli muistivihkoineen ja kirjoitti jokaisen nimen muistiin. Minun kohdallani hän sanoi: ”Sinäkin!”. Käytöksen alennusta meille luvattiin, mutta se taisi unohtua.
Kauan me seisoimme hiljaa ja katuen touhuamme.
Se oli minun ainoa jälki-istuntoni.
Sitten siirryimme taas nuolemaan puuronkastiketta käsiselästämme toivoen, että saisimme oikeita karamelleja. Tulihan sekin aika, mutta odottavan aika on pitkä.
Nyt olemme kaikki vanhoja. Osa on jo siirtynyt rajan toiselle puolelle. Monet karamellit on syöty ja puuronkastikejauho on unohtunut ja poistunut kauppojen hyllyiltä. En juuri tapaa koulukavereitani, kun asun niin kaukana.
Näitä muisteli eräs ”puuronkeittäjä”.
Salme Salmela
Vihti
