–Olin viisivuotias pojankloppi ja kuuntelin tarkkaan vanhempien ihmisten keskusteluita. Huomasin, mikä tuska ja hätä oli, kun sota syttyi. He pohtivat, mitä tehdään, pystytäänkö puolustamaan maata. Minuunkin iskeytyi maanpuolustustahto. Isä oli pannut piiloon 12-kaliiberisen pitkäpiippuisen haulikon. Satuin löytämään sen. Kesällä eräänä kauniina päivänä ajattelin, että minulla on velvollisuus lähteä puolustamaan isänmaata. Laitoin maitopullon, pari-kolme voileipää ja pari reikäleipää reppuun, otin pyssyn ja menin odottelemaan postiautoa, joka toi joka kolmas päivä postin Kauhava asemalta. Siinä sitten odottelin puoli metriä itseäni pidemmän pyssyn kanssa. Osa ohikulkijoista hymyili minulle, osa kysyi, mitä meinaat. Sanoin reippaasti, että olen lähdössä rintamalle, se on velvollisuuteni. Mutta kun oma kotiväki ikkunasta huomasi minut siellä, tuli lähtö tupaan. Onneksi en saanut tukkapöllöä tai suurempia nuhteita.
Toinen elävä muisto on jäänyt sankarihautajaisista.
–Isä ja äiti ottivat minut aina mukaan. Sankarihaudan multiin laskettiin viisi, kuusikin arkkua. Puoli Vimpeliä oli hautajaisia seuraamassa. Se oli koskettavaa; muisto on säilynyt mielessäni, eikä sieltä koskaan lähde.
–Haluan onnitella meitä, että saamme elää vapaassa maassa ja tehdä suhteellisen itsenäisesti päätöksiä. Vastakkainasetteluakin on, mutta silloin tulee parempia päätöksiä, kun voidaan neuvotella.
Toivola on alkanut nauhurille kokoamaan muisteluita vanhoista ajoista ja toivoi, että sota-ajan kokemuksia ja muuta katoavaa tietoutta kerättäisiin aktiivisemmin.
Toivola päätti puheenvuoronsa toivomukseen, että Suomessa voitaisiin elää pitkä jakso ilman sotia.
–Se oli kovaa aikaa, kaikesta oli pulaa, mutta selvisimme.
