Ennen kun olin ehtinyt tottua kaikkeen minulle uuteen, olikin jo seuraavan shokin vuoro.
Monena päivänä virtasi meille naapureita, jotka kaikki tahtoivat nähdä ”ihmeen”, joka minä pikkuinen olin. He puhuivat ja pudistelivat päätään ja sanoivat: “Oi ei, miten hieno ja suora selkä sinulla on. Voi, voi, me muistamme, millainen olit, kun lähdit. Sinulla oli patti selässä ja kuljit kädet polvissa. Kunpa äitisi olisi saanut nähdä kuinka terveeksi olet tullut.”
Tarraudun isän polveen ja kaikki pyöri päässäni. En itse muista tuolta ajalta juuri mitään.
Sitten oli muutama päivä rauhallista, kunnes naapurikylästä tuli eräs täti. Myös hän halusi nähdä minut. Kun hän oli katsellut tarpeeksi, hän alkoi neuvotella isän kanssa; eikö Gunnel tahtoisi muuttaa hänen kotiinsa muutamaksi vuodeksi, sillä hänellä oli samanikäinen tyttö Ulla, joka tarvitsi leikkikaveria. Onhan teillä täällä niin monta suuta ruokittavana.
Tietysti hän oli oikeassa, että oli monta suuta ruokittavana. Olin saanut kaksi sisarpuolta lisää, niinpä tuvassa oli nyt kymmenen henkeä, mutta se ei ollut harvinaista siihen aikaan. Oli monia muita samassa tilanteessa. Me olimme hyväosaisia, koska isä oli maanviljelijä. Meillä oli maitoa, perunoita ja leipää. Sota oli koetellut maata kovasti. Täällä oltiin iloisia, jos ruokaa riitti.
Siinä siis seisoi täti meidän tuvassa ja puhui saadakseen leikkikaverin Ullalle. Mutta hän teki virheen, kun puhui liian paljon, tai ehkä minä myös pelkäsin hänen katsettaan. Tarrauduin isän polveen ja sanoin: En halua.
Viisas isäni ei myöskään halunnut vaikuttaa minuun vaan sanoi rauhallisesti: Näin saa olla.
Äitipuoleni oli ihailtava ihminen. Hän jaksoi pestä pyykkiä ja laittaa ruokaa suurelle perheelle sekä tämän lisäksi vielä hoitaa navetta-askareet. Siihen aikaan naiset lypsivät lehmät ja sisällä kamarissa oli aina pikkuinen kehdossa. Mitään koneita ei myöskään ollut, Ruoka laitettiin isossa tuvassa, missä oli suuri avoin takka ja sen sivussa leivinuuni. Suuressa rautapadassa keitettiin perunat avotulella. Kerran viikossa leivottiin, taikina tehtiin edellisenä iltana. Niitä päiviä rakastin. Silloin oli lämmintä ja ihanaa. Isä lämmitti pitkillä haloilla leivinuunin, sitten hän lakaisi kekäleet ulos pitkällä märällä luudalla. Sillä välin äiti leipoi kymmeniä leipiä, jotka olivat laudoilla päällekkäin. Sitten paistettiin 8–12 leipää kerrallaan. Niitä ei koskaan pakattu, vaan ne pantiin pitkään vartaaseen, joka ripustettiin kattoon. Kun olimme nälkäisiä, saimme ottaa leivän alas.
Vehnäjauhoja en nähnyt koskaan ensimmäisinä vuosina, sillä useimmiten vehnäsato paleltui. Myös sokeria oli vähän. Isä otti joskus esille sokeritopan ja leikkasi siitä meille pikkupalan.
Aika kului ja aloin oppia tuntemaan sisarukseni. Kotona puhuttiin ruotsia, mutta minua lukuun ottamatta kaikki osasivat myös suomea. Mutta minä olin kyselevä ja utelias. Halusin tietää mitä minun pitää sanoa, kun puhun äitipuoleni kanssa, joka oli suomenkielinen. Vähitellen myös minä opin suomen kieltä.
Meidän kylämme oli täysin ruotsinkielinen. Monet naapurit eivät osanneet lainkaan suomea. Olen hyvin kiitollinen siitä, että sain oppia suomea, sillä aikanaan jotkut sisaruksistani avioituivat suomenkielisten kanssa.