Siitä ajasta muistan vain pieniä yksityiskohtauksia.
Itkin kun taas tunsin sairaalan hajun ja kun minulle piti antaa selkäni leikkausta varten selkäydinpuudutus. Makasin mahallani, sairaanhoitaja näytti minulle kuvia kirjasta. Mutta silloin sattui lääkäri tönäisemään pöytää. Käänsin päätäni ja saatoin nähdä ”jättiläismäisen ruiskun” ja pelästyin niin, että moni sai pidellä minua.
Meitä oli kuusi tyttöä huoneessa. Osa oli huonommassa kunnossa, toiset paremmassa, mutta kaikki pitkäaikaispotilaita. Siellä oli Helena-niminen tyttö, joka sai olla jalkeilla. Iltaisin hän keksi kaikenlaista ”sekoilua”. Kaikki hoitajat eivät pitäneet siitä, mitä hän puuhasteli. Eräänä iltana tuli kaikkein ankarin hoitaja paikalle ja huusi: ”Kuka täällä näin riehuu”?
Helena syytti minua. Olin edelleen sänkypotilas, joten hoitaja vei koko sängyn pimeään huoneeseen; se oli rangaistus.
En koskaan unohda, kun joku hoitaja pakkosyötti minua. Hän syötti ja minä oksensin lautaselle, hän jatkoi ja minä kastelin oksennukseen sekä itseni että sänkyni. Mutta oli siellä myös enkeli, hyväsydäminen hoitaja, joka tuli usein vierailuaikaan luokseni. Koska olin kaukana kotoa, ei kukaan käynyt minua katsomassa. Minusta tuli ”hänen lapsensa”. Joululahjaksi hän oli ostanut minulle nuken, jolle hän virkkasi silloin tällöin pieniä vaatteita. Kun olin oppinut uudelleen kävelemään, hän vei minut eräänä päivänä kotiinsa. Muistan että ajoimme raitiovaunulla ja muistan kaikki tuoksut.
Sitten oli aika lähteä sairaalasta. Leikkaus oli mennyt hyvin. Minulla oli arpi jalassa ja selässä. Sain myöhemmin tietää, että ne olivat ottaneet pienen luupalan jalastani, kun vammaani operoitiin. Olen ikuisesti kiitollinen lääkärille, joka teki niin hyvää työtä, että saatoin lähteä sairaalasta selkä suorana, eikä minusta tullut invalidia, kuten äiti oli pelännyt. Hän ei koskaan ehtinyt saada tätä ilosanomaa. Hän kuoli, kun olin sairaalassa.
Sitten oli aika matkata eteenpäin. Minut sijoitettiin kasvattikotiin, sillä Suomessa riehui vielä sota. Sairaanhoitaja saattoi minut asemalle, mutta hän ei ollut minun ”enkelihoitajani”, joka jäi itkemään, sillä juuri sinä päivänä hänen ja minun olisi ollut tarkoitus mennä Skansenille. Sitä retkeä emme sitten koskaan saaneet toteuttaa.
Nousin junaan, missä oli paljon muitakin lapsia. Matkasimme eteenpäin ja kun juna pysähtyi Vimmerbyhyn, piti meistä joidenkin poistua junasta, heidän mukanaan myös minun.
Joku hoitajista kysyi niiltä, jotka olivat kokoontuneet asemalle:
”Onko täällä ketään, jolla on lehmiä, sillä Gunnel pitää niin kovasti maidosta”.
Silloin astui esiin vahvarakenteinen setä, joka sanoi:
”Jos lähdet kanssani, saat meillä juoda maitoa niin paljon kuin haluat”. Hän kertoi myöhemmin, että panin pienen käteni hänen käteensä ja sanoin: ”No niin sitten mennään”!
Sain uuden kodin Degernäsin pitäjästä, idyllisestä paikasta Smålannissa, perheessä, jossa vanhempien lisäksi oli aikuistunut poika.
Alkuaika oli minulle vaikeaa. Heräsin öisin ja pelkäsin. Valitin sitä, että heillä oli likaa lattialla ja seinissä. He kuitenkin ymmärsivät, että olin ollut niin kauan steriilissä ja valkoisessa sairaalaympäristössä, että minulla ottaa aikaa tottua toisenlaisiin väreihin. Toisaalta kaikki ovat kertoneet, että olin hyvin kiltti lapsi ja aina niin iloinen. Lauloin paljon ja istuin radion ääressä kuuntelemassa ohjelmaa ”Setä Svenin postilaatikko”.
Kouluunmeno sai odottaa, sillä selkäni ei vielä ollut riittävän vahva. Sain tasaisin väliajoin matkata St. Göranin sairaalaan, missä vaihdettiin nahkainen tukiliivi, jota minun piti käyttää aina. Sitten keväällä 1945 kun olin kahdeksanvuotias, minut kirjattiin kevätlukukaudelle Locnevin kirkon kouluun.
