Kävin alkusyksyllä Anteron aittamuseolla tutustumassa valtavan monilukuiseen lippalakkikokoelmaan sekä Aitan vanhoihin käyttöesineisiin. Antero pyysi kirjoittamaan, millaisia ajatuksia museossa käynti herätti. Ja herättihän se – monet esineet saivat muistoja nousemaan mieleen.
Sisätiloihin, sängyn päälle oli aseteltu erivärisiä- ja näköisiä lippalakkeja lomittain ja limittäin. Toisista huolehtimista osoittaa se, että lakkeja oli saatu ystäviltä, joltain säkkikaupalla. Eräs ystävä oli asetellut lakit esille. Siinä oli työhön, vapaa-aikaan, harrastuksiin ym. toimintaan liittyviä lakkeja. Lippalakin alkuperää tutkiessani selvisi, että “se on kehittynyt Isossa-Britanniassa vanhoista villakankaisista myssyistä. Koska valtio halusi lisätä villan kotimaista käyttöä, villakankaiset hatut määrättiin 1571 pakollisiksi sunnuntaina ja juhlapyhinä muille kuin yläluokalle.” Nykyään lippalakkien materiaaliin ja käyttöön ei liity määräyksiä valtion taholta.
Varsinkin pojille lippis on mieluisa päähine. Sen huomasi keväisin koulussa, kun monen pojan päässä oli lippalakki, vaikka sää oli vielä kylmä. Ohjeeksi annettiin, että lippalakin saa panna päähän vasta jäiden lähdettyä järvestä. Sinä keväänä sää oli kovin kylmää vielä senkin jälkeen, mutta sovittu mikä sovittu. Lippikset pidettiin päässä säällä kuin säällä. Lippalakki herättää myös yhteenkuuluvuutta. Yhtenä asuinalueemme noin kymmenpäinen poikajoukko oli hankkinut itselleen kirkkaankeltaiset lippikset, joissa luki: Anttilankangas High Power. Pojat olivat ylpeitä niin lakeistaan kuin porukastaan.
Ihmettelen, miten Aittamuseon pihassa esillä olevilla vanhanaikaisilla polkupyörillä pystyi ajamaan; niin korkeita ne ovat. Polkijat ovat tainneet olla pitkäkoipisia. Jos ei olisi keksitty pienempiä ja matalampia polkupyöriä, en varmaan olisi koskaan oppinut pyöräilemään. Lapsena aikuisten polkupyörällä, varsinkin runkopyörällä ajamaan opetteleminen oli hankalaa, varsinkin jarruttaminen. Koska alussa en osannut jarruttaa, halutessani pysähtyä en osannut muuta kuin mennä nurin pyöräni kanssa. Taisi siinä touhussa tulla joitain naarmuja sekä likaisia ja repeytyneitä vaatteita.
Kesällä aitan päädyssä seisonut rysky, entisajan puimakone, toi mieleen lapsuuteni aurinkoiset syyspäivät, jolloin rysky puksuttavine maamoottoreineen ilmestyi päiväksi kotipihan läheisyyteen. Tuo maamoottori vasta jännittävä olikin poreilevine nesteineen ja äänineen. Ympärillä hääri miehiä ja naisia viljalyhteineen ja säkkeineen. Touhu oli niin kiireisen oloista, että kovin lähelle en uskaltanut mennä. Sen näin, että tulokseksi tuli olkia ja jyviä. Jyvistä taas jauhatettiin myllyssä jauhoja leipää ja puuroa varten. Hienoista, vaaleista ohrajauhoista keitetty aamupuuro oli herkkuani. Siihen en kyllästynyt, vaan otin lisää monta kertaa.
En ole koskaan nähnyt niin valtavan suurta puista saavia kuin Aitassa. Koettaessamme mieheni kanssa keksiä mitä siinä oli säilytetty, mieheni mielestä siinä oli säilytetty vettä tiiviyden vuoksi, minun mielestäni taas jauhoja, emme päässeet yhteisymmärrykseen. Minä arvelen sen olleen jauhosaavi, sillä minun kotonani, vanhassa tuvassa, oli hieman samanlainen saavi, mutta paljon pienempi, ja siinä säilytettiin jauhoja. Sen puisen kannen päällä oli raskas, puinen jauhokauha. Tuota saavia säilytettiin “isossa eteisessä”, josta pääsi vinttiin ja ulos. Se toimi myös varastotilana.
Muistuipa saavista ja kauhasta hieman outo muisto ajalta, jolloin olin pieni, ehkä kolme-, enintään nelivuotias. Olin äitini perässä menossa vinttiin katsomaan jotain, jota äiti halusi näyttää minulle. Hänen puhellessaan ja kiivetessään rappuja ylös katseeni osui jauhokauhaan. Yht`äkkiä koppasin sen käteeni heittäen sen ikkunaruutua vasten, joka särähti rikki; kauha lensi kauas maahan. Kuultuani äidin ihmettelevän äänen syöksyin ulos ovesta. Ihmettelin, miksi olin tehnyt niin pahasti. Itkien juoksin pellolle. Surin tekoani, pelkäsin, itkin ja itkin. En tiedä, miten kauan pellolla kävelin, mutta sitä taisi kestää aika kauan. En osannut muuta kuin kävellä ja itkeä. Ihmeekseni viisi vuotta vanhempi isoveli seurassaan samanikäinen serkkutyttö tuli luokseni. He eivät olleet yhtään vihaisia, vaan puhuivat lempeäsi tarjoten paperipussista mureita pikkuleipiä. Menin kotiin heidän kanssaan. Ikkunaruutu oli rikki, mutta siitä ei minua moitittu. Ei huudettu eikä annettu tukkapöllyä, johon olin varautunut! Ei mainittu myöhemminkään sanallakaan. Ilmestyi vain tilalle ehjä ikkunaruutu. Se oli minulle mysteeri; ja sitä se taitaa olla vieläkin!
Suuret pihdit, joilla oli kiskottu irti särkeviä hampaita, olivat pelottavan näköisiä! Onneksi nykyajan hammaslääkärien työkalut ovat pienempiä. Noista pihdeistä muistui ensimmäinen hammaslääkärireissuni, kun olin ensimmäisellä luokalla. Kirkonkylään pääsy sivukylältä oli hienoa, enkä osannut pelätä yhtään, päinvastoin. Hammaslääkäritädin paikattua hampaani hän kysyi lopuksi, ottiko kipeää. Ei toki. Olin hieman kateellinen tytölle, joka sai olla hoidossa pitempään.
Vuoden 1957 kalenterissa oli jätetty esille aukeama, jossa kerrottiin että “Muovi on nyt muotia”. Niin, silloin ja sen jälkeen taisi tulla esille muovin hyvät puolet, kuten keveys ja särkymättömyys. Tai eihän se ihan niinkään ollut, sen sai iäkäs mummo kokea, kun hän oli koettanut puuhellan päällä lämmittää vettä muovisessa pesuvadissa. Pesuvati oli sulanut sotkien hellan. Nykyään on tullut esille haittoja, kun mereen kulkeutuneet muovit ja mikromuovit ovat kasvaneet valtaviksi lautoiksi pilaten ympäristön.
Aitan lisäksi toisessa, pienessä vajassa on esillä monenlaisia työvälineitä, on puisia lapioita, monenlaisia sahoja sekä muita maataloudessa tarvittavia välineitä. Voi vain ihmetellä, miten kekseliäitä ja taitavia entiset sukupolvet ovat olleet! Leipä on saatu maasta, metsistä rakennus- ja lämmityspuut, työvälineiden materiaalit yms. Onpa Vimpelissä tehty puusta lukuisia suksia monissa suksitehtaissa, etenkin maatamme puolustettaessa! Aittamuseon seinälläkin oleva Vimpelin vaakuna suksineen ja liekkeineen muistuttaa entisistä suksimestareista sekä korpimaiden kaskiviljelystä. Sellaisesta vaakunasta, siitä mitä siihen liittyy, saa olla ylpeä. Etenkin tänä vuonna, jolloin Vimpeli voitti pesäpallomestaruuden.
Antero on kiitollinen avuliaista ystävistä, joilta saa apua monissa asioissa, myös terveydenhoidossa. Hän kiittää Jumalaa monista elämäänsä liittyvistä asioista. Oli hyvä lähteä kotiin hänen siunaustensa saattelemana.
Anneli Höykinpuro
