VIIMEISEN vuoden aikana on sodan jaloista Ukrainasta lähtenyt miljoonia ihmisiä etsimään turvallisempaa ympäristöä itselleen ja erityisesti lapsille. Tämän asian kanssa joudutaan työskentelemään myös täällä Suomessa nyt jo joka päivä. Perheille on löydettävä asuntoja, heidän toimeentulostaan on huolehdittava ja heitä on autettava kaikin tavoin pääsemään uuden elämän alkuun täällä Suomessa ja aikanaan, kun sota on ohitse, on heitä autettava palaamaan takaisin kotimaahansa.
Tämä kaikki oli talvi- ja jatkosodan aikaan konkretiaa myös meidän suomalaisten kohdalla.
Erityisesti pohjoiset naapurimaamme antoivat meille monenlaista apua. Yksi keskeinen avunannon muoto oli lasten siirtäminen turvaan naapurimaihimme ja erityisesti Ruotsiin, joka vastaanotti ja sijoitti perheisiin noin 72 000 suomalaislasta. Syntyi käsite sotalapsi. Näiden lasten kohtaloihin ja elämäntarinoihin liittyy monenlaisia kertomuksia. Osa lapsista jäi sittemmin loppuelämäkseen Ruotsiin. Osa heistä adoptoitiin sijoitusperheen toimesta. Joidenkin kohdalla sijaisvanhemmat kiintyivät lapseen niin, että eivät olisi millään halunnet enää lapsesta luopua. Varmasti kuitenkin ylivoimainen enemmistö näiden lasten kohtaloista päätyi onnellisesti ja saivathan he sodan ajan olla turvassa sekä sodasta, että sen aiheuttamasta kaikesta mahdollisesta puutteesta.
Oheinen jatkokertomus on erään sotalapsen monia onnellisia käänteitä sisältävä elämäntarina.
TÄMÄN omasta lapsuudestaan kertovan elämäkerran lähisukulaisilleen on vuonna 1993 kirjoittanut Gunnel Huldin, omaa sukua Nyqvist, syntyisin Purmon Sandnabbasta. Hän oli sotalapsena Ruotsissa ja Suomeen palattuaan hän joitakin vuosia sodan jälkeen muutti takaisin Ruotsiin, sai Ruotsin kansalaisuuden ja perusti perheen Ingmar Huldinin kanssa ja asui Ruotsissa koko loppuelämänsä.
Saatesanoiksi kertomukselleen hän on kirjoittanut näin:
Lapsilleni ja lastenlapsilleni
Haluan kertoa teille elämästäni, kun muistini on vielä hyvä. Juuri nyt 1993, tuntuu että kaikki ovat stressattuja, on niin monenlaista ”pakkoa”, mitä täytyy tehdä ensiksi. Kukaan ei ehdi kuunnella eikä välittää mistään. Mutta nyt aloitan kertomukseni.
Lapsuuteni ensimmäiset vuodet
Synnyin kylmänä talvipäivänä 13. helmikuuta 1936 kotona kamarissa Purmon Sandnabbassa, Suomessa. Isä on kertonut minulle, että hän lämmitti taloa koko yön ja keitti vettä kätilölle, sillä kylmä natisi nurkissa ja susi ulvoi jossain kauempana.
Kaikki meni hyvin ja minä synnyin viidentenä lapsena sisarusjoukkoon, mistä kaksi oli valitettavasti jo kuollut. Vanhin veljeni oli kuollut 7 vuoden ikäisenä keuhkotautiin ja sisar oli vain 3 päivän ikäinen, kun kuoli keltatautiin. Tuolloin ei vielä ollut niin hyviä lääkäreitä.
Minut kastettiin ja sain nimen Gunnel Elisabeth, vartuin ja olin kuin pieni tuulenpuuska, joka meni ympäriinsä.
Meidän talo oli isoisäni omin käsin rakentama. Jopa perustuskivetkin hän oli itse kalliosta hakannut. Talo oli rakennettu kuten useimmat talot pohjanmaalla 1600-1700-luvulla.
Siinä oli iso tupa, kamari, eteinen, keittiö, ullakko ja pieni kellari perunoille. Tuvan lattiassa oli luukku, joka avattiin kun kellarista haettiin perunoita.
Eräänä päivänä tapahtui sitten se, mitä ei olisi saanut tapahtua: onnettomuus. Lattialuukku oli auki ja minä juoksentelin ympäriinsä tyyny edessäni ja putosin avonaisesta luukusta alas kellarin kovalle kivilattialle. Minut vietiin sairaalaan ja siellä sanottiin, että selkäni on vahingoittunut ja minut pantiin ”kipsikehtoon” (kipsikaukaloon). Siellä makasin muutaman vuoden.
Olin viisivuotias vuonna 1941. Kotona olin saanut kolme sisarusta lisää. Mutta silloin iski pahin tragedia. Äitini oli saanut keuhkotaudin, eikä sitä pystytty tuolloin parantamaan. Isä kertoi, että kun äiti tiedosti tuomionsa, lasten paras oli hänen toiveensa. Hän rukoili ja pyysi isää kirjoittamaan adoptiopaperit pojalle, jonka oli juuri synnyttänyt. Raskain sydämin isä lupasi sen. Niin jätettiin pikkuveli lastenkotiin, sillä jäihän kotiin isän kanssa vielä neljä lasta, iältään kolmen ja yhdentoista välissä.
Samanaikaisesti puhkesi Jatkosota Suomen ja Neuvostoliiton välille.
Äidin suuri suru oli, että hän tiesi ettei paranisi koskaan. Minä olin päässyt kotiin. Patti selkänikamien välissä oli alkanut kasvaa. Sairaalan lääkäri sanoi isälle, joka haki minut kotiin, että hän voisi kyllä leikata tytön. Mutta lääkäri oli viisas ja sanoi suoraan:
”Me molemmat tiedämme, että sinä menetät pian vaimosi. Tuo leikkaus on hyvin vaikea, millimetrin vikaviilto veitsellä, niin menetät myös tyttäresi”. Niin isä otti minut mukanaan kotiin.
Äiti pohti, miten minä pärjäisin elämässä. Hän oli uskomattoman taitava käsityöihminen. Hän oli juuri saanut valmiiksi kauniin sängynpeiton. Hän toivoi, että minä saisin sen sekä hänen rannekellonsa.
Niin sitten oli sota täydessä käynnissä kaikkine vaikeuksineen, mutta suureksi onnekseni oli kelpo aluesairaanhoitaja, joka tuli kotiimme katsomaan meitä. Kun hän näki minut, sanoi hän isälle: ”Voisin huolehtia siitä, että tämä tyttö pääsee Ruotsiin. Kaikki sairaat lapset ovat etusijalla”.
Pian olinkin Tukholmassa, missä minut otettiin St. Göranin sairaalaan.
Jutun on toimittanut Mauri Jokela, Gunnel Huldin kirjoitusten perusteella.
