Kertomuksen keskiöön nousee Pellisentien varrella eläneiden asukkaiden ohella Sihvolan isoäidin Alina Koiviston nauhoitettu haastattelu vuodelta 1979. Otteita siitä kulkee läpi koko kirjan.
Alinan järviseutulaismurteella puhuva kertojan ääni valaisee kiinnostavasti entisaikojen elämää. Se tuo esille keuhkotaudin runteleman perheen, kiertokoulussa lapsia hakkaavan opettajan, sodan vammauttaman aviomiehen ja erityisesti naisen osan perheen arjen pyörittäjänä. Ylpeän sorttinen Alina, jolla miehenottokin kesti kauan, tarkastelee elämäänsä valoisasti, huumorin läpi.
Alinan perheen vaiheiden lisäksi kirjan ensimmäinen osa sisältää muutakin kylän asutushistoriaa sekä runsaasti vanhoja valokuvia ja muisteluja. Kakkososa ilmestyy vähän myöhemmin ja sisältää pelkästään sukutauluja — Lauri Björninpoika Pellisestä lähtien kaksitoista jälkipolvea.
SIHVOLA on eläkkeellä oleva kirjastolainen. Hän syntyi Pietarsaaressa ja asuu tällä hetkellä Hyvinkäällä, mutta hänen juurensa ovat vahvasti Järviseudulla ja erityisesti Kortesjärvellä. Hänen äitinsä oli kotoisin Pellisestä ja isä Kukkolasta.
Kyseessä on jo hänen 11. kirjansa.
–Tämä on ollut melkoinen urakka ja vuosikausia kestäneen tutkimuksen tulosta, Sihvola kertoo. –Kirjoittaja etsii aina tarinoita. Hyvistä tarinoista on pulaa, ja tämänkin kirjan pohjalla ovat kaikki kunnon tarinan ainekset, kuten edellisessäkin teoksessani Kirjeitä Karjalasta.
Siirtolaisinstituutin pari vuotta sitten julkaisema Kirjeitä Karjalasta oli oikea kuningastarina kaikkine käänteineen ja sattumuksineen. Se ja uusin kirja linkittyvät toisiinsa siten, että uusimmassa mukana on Sihvolan vaari ja Alinan aviomies Kalle Koivisto ja edellisessä seikkailivat vaarin alajärveläislähtöiset serkkupojat Amerikasta.
Alajärven Paalijärveltä kotoisin ollut Kalle toi Alinan elämään monenlaista draamaa.
–Kalle oli ajautunut nuorukaisena kansalaissotaan valkoisten puolella ja palasi Viron vapaussodasta
takaisin täydellisesti takin kääntäneenä. Siinä on jo yksistään draamaa ja jännitettä kerrakseen ja kaikessa mitä siitä seurasi, Sihvola muistelee.
Sihvola ei vaariaan koskaan nähnytkään, sillä tämä oli kuollut muutama vuosi ennen kirjailijan syntymää.
–Oma käsitykseni Kallesta on muuttunut täysin tämän projektin myötä. Ryhtyessäni tähän urakkaan pohdin, voiko kukaan olla pelkästään paha. Vähitellen Kallen persoona alkoi selkiytyä ja huomasin jopa tunteneeni kiintymystä, ymmärrystä ja sääliäkin häntä kohtaan. Ehkä hän oli jäänyt ikään kuin teinipojan tasolle kasvamatta aikuiseksi kykenemättä ottamaan juuri mitään vastuuta perheestään.
ALINAN haastattelun nauhoitti Sihvolan veli.
–Koska Alina tykkäsi aina puhua entisisistä ajoista, veli vaan pisti kerran nauhurin pyörimään ja vähän johdatteli puhetta kysymyksillä, kirjailija muistelee.
Sihvola oli elätellyt ajatusta, että hän kirjoittaisi väkevän romaanin, joka pohjautuisi hänen isovanhempiensa vaiherikkaaseen elämään. Siihen olisi kuitenkin mennyt liikaa aikaa.
Sen lisäksi hän ajatteli myös tekevänsä erikseen Isopellisen kyläkirjan ja vielä erillisen sukukirjan sukutauluineen. Hän on tutkinut kylän asukkaiden vaiheita vuosikaudet, ja kaikenlaisia tarinoita ja valokuvia kylän vaiheista oli kertynyt vino pino.
–Oli tehtävä valinta ja päädyin dokumenttiin, jossa yhdistän nämä kaikki.
Yleensä tällaisia teoksia julkaisevat sukuseurat tai -yhdistykset, mutta mitään Pellisen sukuseuraa ei ole olemassakaan. Sihvolan oli siis tehtävä koko homma yksin.
–Ei tällaista aineistoa oikein olisi voinut jollekin ryhmälle luovuttaakaan. Silloin siitä olisi tullut aivan erilainen kirja, hän pohtii.
–Sukututkimus on loputon sarka, joka ei voi tulla koskaan valmiiksi. Tässä mittakaavassa en enää jaksa tehdä sukututkimusta vaan pitää keskittyä jo muuhunkin. Tähän kirjaan olisin voinut odotella vielä ja kerätä koko ajan lisää tapahtumia ja jutun tynkää, mutta jossain vaiheessa vaan on ollut vihellettävä peli poikki. Voimat ei riitä enempään, ja onhan tässä jo aineistoa vaikka kuinka yhteen kirjaan.
KIRJAILIJAN ISOVANHEMPIEN tarinan lisäksi lähes puolet teoksesta kertoo muista Isopellisessä joskus asuneista ihmisistä ja heidän vaiheistaan.
–Mukana on varsin monenlaista aineistoa, paljon myös hauskoja muisteluita sekä lehtileikkeitä. Olen halunnut nostaa esille niitäkin henkilöitä, joiden ei ehkä enää tiedetä siellä koskaan eläneenkään. Draamaa on kyllä riittänyt jokaisessa perheessä, Sihvola pohtii.
Valokuvat ovat tässä kirjassa yhtä tärkeitä kuin tekstikin. Kirjailija käytti niiden keräämiseen, putsaamiseen, rajaamiseen ja asetteluun melkoisesti aikaa ja voimia.
–Minulle oli erityisen tärkeää tehdä myös visuaalisesti näyttävä teos, jossa osa valokuvista on koko sivun kokoisia. Ne puhuttelevat.
ERÄS uskomaton sattumus tapahtui siinä vaiheessa, kun kirja oli jo menossa painoon.
–Mietin näet erästä Amerikan sukulaista, josta en ollut kuullut pariin vuoteen, ja jonka tiesin muuttaneen. Ajattelin, että pitäisi kysyä uusi osoite eräältä toiselta ja hänelle sitten ainakin kortti lähettää. Ulos mennessäni kynnyksellä oli edellisen päivän posti ja siellä mukana oli paksu kirjekuori juuri tältä henkilöltä, jota olin ajatellut. Telepatiaa.
Kuori sisälsi muuton yhteydessä löytyneitä vanhoja kirjeitä Suomesta. Mukana oli kolme kirjettä Sihvolan vaarilta.
–Yksi oli niin puhutteleva, että liitin sen kirjani loppuun, jonne olen koonnut pienen tietopaketin myös Kallesta ja hänen juuristaan. Kalle kertoi siinä kirjeessä etsineensä Neuvostoliittoon kadonnutta serkkuaan Eino Saarta Radio Moskovan kautta, Sihvola kertoo.
–Jokainen voi kuvitella, miltä tuntuu yhtä äkkiä saada silmiensä eteen kirjeen, jonka kirjoittanut oma isoisä vuonna 1948, jossa on hänen omia ajatuksiaan, hänen puhettaan. Kirjoittanut mies, josta sitä on yrittänyt raapia tietoja vuosikymmenien ajan.
KIRJAA saa kaikista verkkokirjakaupoista, ja kirjastoihin kannattaa tehdä hankintaehdotus, Sihvola vinkkaa.
–Haluan kiittää lämpimästi kaikki avustajia, jotka olleet innolla mukana kirjan vaiheissa.
