Järvisanomien 60-vuotisjuhlat!

EN lähde enää kertaamaan mitä kaikkea oli kuultavaa ja nähtävää, kun tämä rakas Järvisanomat täytti 60 vuotta. Pääjuhlahan pidettiin Kivitipussa 3.5.22, joten ajan tässä ns. vähän myöhäistä hevosta. Mutta jotain kuitenkin näin jälkijättöisesti haluan lehdestä kertoa. Ja miten minä lehteen tutustuin vuosikymmeniä sitten.

Päätoimittaja Hannu Takala kuin myös Järviseutu-seuran pj. Tuija Matintupa ovat omat antinsa kertoneet ko. juhlatapauksesta, joten minulla ei niihin ole mitään lisättävää.

Hyppään kuitenkin ko. lehden tarinassa peräti 50-luvulle. Silloin oli Evijärvellä menossa kova hiihtobuumi. Se oli koko kunnan yhteinen asia. Oltiinhan mm. maakuntaviestissä voitettu jo pari vuotta yhteen putkeen.  Se oli kuin kulovalkea levinnyt kunnan jokaiseen kolkkaan.  Hyviä hiihtäjäkykyjä löytyi melkein joka kylästä.

Itse asuin tuohon aikaan Inan kylän tuntumassa. Aivan naapuristossa asuivat Tampion kuulut hiihtäjä-veljekset. Muistaakseni heitä hiihti Evijärven joukkueessa peräti kolme. Kovin ”syrjä” oli hiljattain edesmennyt Armas. Hän oli tuohon aikaan lähes valtakunnan huippua. Mainittakoon, että hän mm. sivakoi aivan Veikko Hakulisen kannoilla. Ja kuten muistetaan, Veikko Hakulinen oli tuolloin koko Suomen ”kunkku”.

Mutta itse asiaan: Ei siis ihme, jos ei me lähinaapurin ”kersat” oltu samalla tavalla kiinnostuneita ko. harrastuksesta, itse muiden mukana. Vaikka ei se isä Aleksi ollut kovin innostunut poikansa touhusta.  Se oli hänen mielestä turhaa hössöttelyä, koska muutakin homma aina oli tehtävissä.

Muistan eräänkin kerran kun sain todella kokea hänen kiukunpurkauksen harjoitellessani ladulla meidän rantajäällä hiekalla täytettyä vanha sotareppu selässäni kantaen ilman sauvoja. Kai homman tarkoitus oli saada potkulle voimaa tällä meiningillä. Siis tämä oli hiihdon eräs harjoitusmuoto! Tätä taktiikkaa olin nähnyt mestareiden tekevän. Ja täytyihän mestareiden systeemiä ”apinoida”.

NE olivat kaiketi Järviseudun eräät mestaruuskilpailut, missä oli useita eri sarjoja. Eräs oli alle 15-vuotisten  kilpahiihto, mihin olin osallistumassa. Välineet eivät olleet kummoiset.  Muistan, miten korjasin katkennutta suksea vanhasta suolakurkkurasiasta leikatulla pellin palasella. No ei siitä kaksinen tullut, mutta sitoi kuitenkin jotenkin katkenneen suksen yhteen. 

Muistikuvani mukaan se karhasi melkoisesti, mutta piti kuitenkin suksen jotenkin hiihtokuntoisena.

Pääasiani oli hiihtää kovaa, koska muitakin yrittäjiä oli samassa sarjassa ja totta kai jokainen kilpailija laittoi kaikkensa peliin koko fyysisensä kykynsä. Niin tein minäkin!

Valitettavasti minun ”hikilaudat” eivät olleet parasta priimatavaraa.  Muistan vaan, miten eräässä mäkilaskussa pellillä suksen paikattu kohta haittasi menoa näkyvästi lumikaarella ladun vierteen.

Mutta maaliin asti kuitenkin selvisin kunnialla.  Ja mikäli ymmärsin oikein, niin olin hiihtänyt kärkipään tuloksen omassa sarjassani.

Tässä tuloshässäkässä en ehtinyt jäädä tarkemmin lopullisia tuloksia odottelemaan, koska piti ehtiä linjuriin, että pääsi kotiin repaleiset sukset mukana. Näin sitten tapahtuikin. Kilpailupäivä oli kaiketi sunnuntai, koska maanantaina oli jo koulupäivä. Hiihtokilpailusta ei koulussa liiemmin puhuttu, mutta joku oppilaista oli kaiketi lukenut Ilkka-lehdestä, että minunkin nimi oli siellä mainittu voittajien

listalla.  Asia ei minua kiinnostanut kovinkaan paljon, koska saamani selosteen mukaan hiihdosta ei kuulemma ollut mitään isompaa juttua.

Tuli loppuviikko ja Järviseudun Sanomissa oli sitten laajempi juttu Evijärven hiihtokilpailusta.  Jopa minunkin nimi oli siellä mainittu. Omaa egoa nostatti myös se, että koulussa kaverit hoilottivat sijoituksestani. Meille ei isän nuukuudesta johtuen tullut silloin ko. paikallissanomaa.  Piti mennä oikein naapuriin lukemaan asiaa tarkemmin.  Samalla päätin, että meillekin täytyy tulla Järviseudun Sanomat. Minulla oli sen verran omaa rahaa, että pystyin lehden tilaamaan. Tein tilauksen heti ja siitä saakka olen sanomaa lukenut, vaikka olenkin jo ajat sitten muuttanut kotiseudultani muualle asumaan.

Onhan se lystikästä saada kotiseudultani kerran viikossa tuoreita uutisia. Siellä on edelleen runsaasti vanhoja naapureita, ystäviä & tuttavia ja suuren sukuni ”rippeitä”. Yhteyden silta joidenkin kanssa jatkuu edelleen hyvin intensiivisesti. Ilman tätä Järviseudun Sanomaa se ei olisi mahdollista.

Joten vielä lyhyesti: Myöhästyneet onnitteluni niin itse lehdelle kuin sen ahkerille työntekijöillekin.  Koittakaa pitää alueen pienetkin asiat agendalla. 

Jaa juttu: