Itäisessä Ukrainassa sijaitseva Harkova on 1,5 miljoonan asukkaan kaupunkina maan toiseksi suurin. Hyökkäyksissä on kuollut Chelmakinien mukaan noin 150 siviiliä ja loukkaantunut vielä suurempi määrä.
Jamin metalliopintoja Vimpelissä suorittava Chelmakin saapui Suomeen viime elokuussa. Hän kävi perheensä luona jouluna, ja ajatuksena oli lähteä Harkovaan jälleen hiihtoloman aikaan, mutta sota muutti suunnitelmat. Venäjän hyökättyä Ukrainaan Chelmakin seurasi tilannetta tiiviisti peläten perheensä puolesta. Mitä kannattaisi tehdä; mitä hän voisi tehdä; kuinka perhe pääsisi turvaan?
CHELMAKININ perheen kahdeksannessa kerroksessa sijaitsevan asunnon ikkunat rikkoontuivat pommituksissa. Perhe muutti pohjakerroksessa asuvan Ninan luo. Sieltäkin hajosivat ikkunat, ja niitä paikkailtiin pahveilla. Sähkön saanti katkeili. Tuttuja ihmisiä kuoli ja joutui sairaalaan loukkaannuttuaan pommituksissa. Pankkien ovet sulkeutuivat, polttoaineen saanti hankaloitui.
–Kouluni pommitettiin. Monet lähtivät kaupungista. Vain muutamat ystävämme jäivät Harkovaan, kertoi nuorempi Mykhailo.
Perheen auton takalasikin hajosi pommituksessa. Aljona pakkasi perheen tavarat valmiiksi ja tankkasi tankin täyteen ollakseen lähtövalmiudessa. Kuitenkin matka turvaan pommitusten piinaamasta kaupungista oli pitkä ja vaarallinen, joten lähtöä viivytettiin. Vaarana olivat paitsi ilmahyökkäykset, myös maantierosvous ja pelko polttoaineen saatavuudesta matkalla.
–En pystynyt nukkumaan öisin, Chelmakin muistelee piinallisia päiviä.
Hän pohti mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja ja kääntyi Lea Vasalammen puoleen, jolle oli saanut jakaa huoltaan perheestään tämän muonittaessa Jamin ulkomaalaisopiskelijoita.
–Kysyin, auttaisiko hän järjestelyissä, jos saisin perheen tänne. Hän lupasi.
LOPULLINEN ratkaisu lähdöstä tehtiin, kun Chelmakinin perheen talosta katkaistiin lämmöt. Harkovassa on näihin aikoihin muutama pakkasaste. Perhe nukkui Ninan asunnon lattialla sen perimmäisessä nurkassa. Pelko ja hälytyssireenit valvottivat, samoin kuin huoli selviytymisestä.
Matka Varsovaan, jonne Suomesta pääsee lentämällä, on suoraan ajettuna noin 1 200–1300 kilometriä, mutta olosuhteiden vuoksi matka venyi 2 000 kilometriin, jonka Aljona ajoi neljässä päivässä. Matkalla perhe yöpyi ystävien luona, hotellissa ja pakolaisille perustetuissa yömajoissa.
–Matka oli pelottava, oli pommituksia ja tarkastuspisteitä. Polttoaineen saaminen oli hankalaa. Kerran palomiehet antoivat meille 30 litraa polttoainetta ilmaiseksi, Aljona kertoi.
–Karolina itki, eikä viihtynyt autossa, Mykhailo jatkoi. –Pelkäsimme pommituksia ja sitä, ettemme pääse perille.
Lopulta perhe tapasi Varsovassa, mistä he ajoivat yhdessä Baltian halki Tallinnaan ja autolautalla Helsinkiin. –Kun olimme vihdoin täällä, nukuimme todella hyvin, Aljona totesi. –Talo on hyvä. Kaikki on hyvin.
Vasalampi oli hieman aiemmin kysynyt Mikko Puntasen omistamaa taloa venäläisopiskelijan perheelle, mutta nämä löysivät sitten toisen asunnon. Hän päätti kysyä, olisiko talo vielä tyhjillään, ja olihan se.
–Lea soitti torstaina 3. maaliskuuta kysyen, onnistuisiko hätämajoitus. Lupasin, Puntanen muisteli.
–Täällä oli laitettu kaikki valmiiksi, huonekalut, petivaatteet sänkyihin, ruokaa jääkaappiin, kun perhe saapui, kehui Vasalampi.
–Vaimoni Anu laittoi ystäville, sukulaisille ja työkavereille viestiä, että nyt on tällainen tilanne. Saimme kokoon kaikki tarvittavat huonekalut ja tarvikkeet ja toimme ne viikonloppuna kahdessa kuormassa Vimpeliin, sisustimme ja järjestimme paikat valmiiksi, Lohtajalla asuva Puntanen kertoi.
–Lähipiiri lahjoitti rahaa ruokien ostamista varten.
Puntasta motivoi auttamiseen se, että hän on rauhanturvatyössä nähnyt kriisien todellisuuden.
–Ei siinä tarvinnut miettiä yhtään; haluan auttaa, koska pystyn. Kävin tapaamassa perhettä perjantaina ja sanoin heille, että tehkää tästä talosta koti. Rankan ajan jälkeen he tarvitsevat tukea ja ehkä he saavat verkoston ja vertaistukea Järviseudulle muuttavista muista ukrainalaisista.
Toistaiseksi Chelmakinien ei tarvitse maksaa vuokraa, vaan siitä keskustellaan myöhemmin, kun asiat selkenevät.
–Ehkä heistä tulee pysyviä asukkaita Vimpeliin, se olisi hieno homma.
–Tällä hetkellä heillä on kaikki tarpeellinen, iloitsi Vasalampi.
HILJAISUUS ja rauha tekevät hyvää mielelle, joka oli koetuksella sodan jalkoihin jäämisen jälkeen. Viikonloppuna lapset näkivät elämänsä ensimmäiset revontulet.
Katseet on jo suunnattu tulevaisuuteen. Byrokraattisia asioita hoidetaan kuntoon tilapäisen suojan oleskeluluvan saamiseksi ja arjen saamiseksi raiteilleen. Vasalampi toi Aljonalle suomen kielen oppikirjat. Mykhailo on aloittamassa valmistavan opetuksen yhteiskoululla ja Karolinalle on luvattu päivähoitopaikka, kun Aljona aloittaa opiskelun tai menee töihin. Myös Nina on valmis aloittamaan työt, kunhan saa kielen alkeet haltuun.
–Kotoutumisessa ja sopeutumisessa tarvitaan ystävyyssuhteita ja verkostoitumista, Vasalampi pohti.
–Jamin ulkomaalaiset opiskelijat järjestivät heille jo tervetulotilaisuuden ja nyt heidät on jo kutsuttu Vedon koripallo-otteluun.
Perhe on onnellinen ollessaan yhdessä ja heillä on tunne, että täällä on hyvä olla nyt ja jatkossa. Chelmakinin mieltä kuitenkin varjostaa huoli omista vanhemmista, jotka eivät suostu jättämään taloaan Harkovassa. He jatkavat elämää siellä ja hakeutuvat ilmahälytysten aikana maanalaisiin pommisuojiin.
