Itsenäisyyspäivän puhe vuodelta 1997

Sinikka Soikkeli, o.s. Salonen, lähetti toimitukseen äitinsä Hanna Salosen puheen, jonka tämä piti itsenäisyyspäivänä Suomen 80-vuotisjuhlassa Perniön vanhainkodissa vuonna 1997. Äiti oli silloin vanhainkodissa asukkaana.

HYVÄT ystävät!

Kerron teille muutamia muistikuvia 80-vuotiaan Suomen alkutaipaleelta.

Olen syntynyt vuonna 1911 keisarivallan aikana Etelä-Pohjanmaalla Lappajärvellä. Ainut kulkuneuvo oli hevonen. Nississä oli lähin kauppa, josta haettiin sokeria ja suolaa. Kaupassa käytiin harvoin.

Olin seitsemänvuotias, kun alkoi kansalaissota. Muistan, kun Antti-veli lähti 17-vuotiaana vapaaehtoisena sotaan. Hän itki katkerasti. Äitini sanoi hänelle, ”Ei sinun tarvitse lähteä.” Antti-veli sanoi, ”En minä sotaan lähtöä itke, vaan jos pikku-Matti kuolee.” Matti oli nelivuotias. Hän kuoli aivokalvontulehdukseen, ja Antti-veli kaatui Virtain taistelussa 1918.

1930-luvulla oli pula-aika. Maaseudulla oli ruokaa, kun lehmiä ja sikoja oli joka mökissä. Kaupungeista ihmiset joutuivat lähtemään ruokaa kerjäämään.

Tässä eräs juttu Matti Rintalan kertoman mukaan. Hän lähti Ulvilasta 17-vuotiaana kerjuumatkalle kohti pohjoista. Hän saapui kahden viikon taivalluksen jälkeen Raaheen ja ajatteli, että nyt hän haluaa nukkua oikein sängyssä. Hänellä oli sen verran rahaa, että meni majataloon yöksi. Hän ilmoitti tittelikseen lääketieteen opiskelija.

Yöllä häntä tultiin herättämään, koska erään emännän synnytys oli alkanut ja isäntä oli lähtenyt apua hakemaan. Siihen aikaan majatalot olivat kokoontumispaikkoja, ja tietysti isäntä suunnisti ensin sinne.

No, heillä on täällä lääketieteen opiskelija yöpymässä. Ja niin Matti herätettiin. Eihän siinä muu auttanut kuin lähteä ”sydän kurkussa” auttamaan.

Taloon tultuaan hän tahtoi kuumaa vettä ja puhtaita pyyhkeitä. Jostakin hän oli saanut valkoisen takin. Hän meni synnytyskammariin. Se emäntä säikähti ja kirkaisi ja samalla poika syntyi. Säikähdyksen syy oli ”vieras mies!” Isäntä oli riemuissaan, hän antoi ”tohtorille” 500 markkaa.

Saman tien ”tohtori” jatkoi matkaansa eikä uskaltanut enää mennä nukkumaan. Ehkä seuraava potilas olisi ollut vaikeampi tapaus.

Talvisodan jälkeen, kun siirtolaisia sijoitettiin, minäkin lähdin hakemaan muuttokuormaa Kauhavalta. Meillä oli riski hevonen ja pitkälavakärryt. Lähdimme aamulla neljältä, ja matkaa oli 50 kilometriä. Miehet lastasivat kärryn niin täyteen, että minun olisi pitänyt kävellä takaisin. Minulla oli kuitenkin tuttavia Kauhavalla. Menin heille, ja he lastasivat kärryn niin että pääsin itsekin kyytiin. Illalla olimme taas kotona.

Jaa juttu: