55 vuoden aikana on tapahtunut paljon. On ollut tuhansia ja tuhansia hälytyksiä, tilanteita, joissa on vaadittu hyviä hermoja ja päätöksentekokykyä. Kalusto on kehittynyt, samoin tekniikka, mutta edelleen tarvitaan vapaaehtoisia, jotka nousevat vaikka keskellä yötä auttamaan muita, ”asettavat oman henkensä alttiiksi hädässä olevan lähimmäisen vuoksi”, kuten Pajala lupasi palokuntavakuutuksessaan 1966.
KIRKKOSILLAN kupeessa syntyneen Pajalan kotona soitettiin kirkonkelloja 70 vuoden ajan.
–Soittovuoro kiersi talosta taloon, mutta jäi sitten isälleni ja hänen veljilleen; itsekin olen kiivennyt tapuliin lukemattomat kerrat. Niissä merkeissä meillä kävi paljon ihmisiä, nuoria ja vanhoja. Sillä on osansa siinä, että sisäinen palo auttamiseen syttyi; siihen kasvoi. Pitkälti se auttamisen halu ja tarve lähtee kasvatuksesta. Se on kantanut tänne saakka. On ollut mielekästä lähteä.
Kirkonkelloilla soitettiin kaikki hälytykset ennen sireenien käyttöönottoa. Palopäällikkö kyseli nuorukaista palokunnan hommiin, eikä turhaan.
–Palokuntatoimintaan liukui mukaan, se tuntui mielekkäältä ja sain vastuuta. Ja onhan se ainoa palvelu kunnassa, missä saadaan kymmenkunta miestä muutamassa minuutissa pyörien päälle!
Pajala kertoo mielellään palokuntatarinoita. Nuoruusvuosina kävi tapaus, että palokunta oli pelaamassa kiekkoa Saarikentän kaukalossa, kun sireeni alkoi huutaa.
–Luistelimme vanhalle paloasemalle, vaihdoimme kengät jalkaan ja hyppäsimme Land Roveriin. Kaksi miestä mahtui hyttiin, minä olin auton päällä. Ajoimme Sääksjärvelle. Meillä oli 180 litraa vettä säiliössä, ja juuri kun olimme saada tulen sammumaan, vesi loppui. Kaivo löytyi tien takaa, raivasimme lumet pois ja saimme letkun kaivoon. Taas kun tuli oli sammumaisillaan, kaivosta loppui vesi. Keräsimme letkut pois ja katsoimme, kuinka talo paloi.
Pajalan uran alkuvuosina sopimuspalokuntalaisia oli viidestä kymmeneen.
–Silloin lähtöjäkin oli paljon vähemmän, pelkät tulipalot. Nyt on kaikkea muutakin, mutta sellaisia vanhan ajan iloisia tulipaloja tuskin lainkaan.
SOPIMUSPALOKUNTALAISUUS on vapaaehtoistyötä, mutta myös elämäntapa.
–Tein elämäntyöni maatilallisena. Ei ollut montaa kertaa, kun en lähtenyt hälytykselle. Joskus työn ja palokunnan yhteensovittaminen oli työlästä. Sitä lähdettiin kesken lypsyn tai rehun teon, kun komentopuhelin alkoi soida. Monesti jäi voileipä pöydälle, hampaan jäljet kylkeen. Vaimoni Riitta joutui usein pankista päivätyöstä tultuaan lypsyhommiin. Joskus on lypsetty puolilta öin ja taas aamulla herätty töihin.
Joitakin vuosia sitten sopimuspalokunta vastasi kotihoidon turvapuhelimen hälytyksiin. –Meillä oli noin 300 lähtöä vuodessa, joista noin puolet turvapuhelinkäyntejä. Päivystysviikoilla unet jäivät välillä vähiin: samana yönä saattoi joutua lähtemään kaksikin kertaa. Vanhemmat ihmiset saattavat myös soittaa suoraan palokuntalaisille 112:n sijaan: ei haluta vaivata hälytyskeskusta.
–Joskus on annettava armoa itselle. Etenkin isojen maastopalojen aikaan on rankkoja viikkoja. Vaikka mieli tekisi lähteä aina vain sammutustöihin, jossain kohtaa ymmärtää, ettei voi enää lähteä, kun ei ehdi levätä, totesi Kaisa Karjalainen, joka on nuorempaa palokuntasukupolvea.
Ne maastopalot. On niitä koettu Vimpelissäkin, mutta Kalajoen ja Kauhajoen suuret palot ovat jääneet sammuttajien mieliin.
–Olin kaatanut kotona heinää koko päivän ja käynyt saunassa, kun Jukka (Siirilä) soitti, että tunnin päästä on lähtö Kauhajoelle, tuletko mukaan. Olimme sillä reissulla vuorokauden, Kaisa eri kutsukerralla kuin minä. Ruokahuolto ei toiminut, mutta sammutimme koko yön, Pajala muistelee.
Siellä Kalajoen vapaapalokunnat näyttivät voimansa, ja maastosammutusta tultiin oppimaan Helsingistä saakka.
HÄLYTYS on kuin kuolema, se tulee aina väärään aikaan. Silti lähdön hurma siivittää sopimuspalokuntalaista.
–Talvella hälytykseen pitää varautua eri lailla, sään mukainen, auto ja säänmukainen varustus lähtökunnossa, puhelimet, avaimet ja silmälasit valmiina. Pakkanen tuo aina oman haasteensa, kun asutaan veden kanssa; ryhmänjohtajana sitä miettii, miten miehistö pärjää pakkasessa jos kastutaan, saadaanko ruokaa ja niin edelleen. Kesällä on kevyempää, voi lähteä ikään kuin kahta kättä heilutellen. Olo on aina kevyt, kun päivystys loppuu.
–Talvella ihmiset ovat muutenkin väsyneempiä; kai se on tuo pimeys, pohti Karjalainen.
Hälytyksillä eteen voi tulla millaisia tilanteita tahansa; ruumiinkappaleita, räjähdyksiä, autosta pelastamisia, sairaskohtauksia, ihmisten surua ja järkytystä. Sopimuspalokuntalaiset ovat kuitenkin aivan tavallisia ihmisiä, eri ammateista tulevia, eri tavalla ajattelevia ja kokevia. Mitä kypärän alla liikkuu, kun ollaan pelastustoimissa?
–Kun puhelin soi aamukolmelta, aivot ovat lepotilassa, kuvaili Pajala. –Operaation johtaminen on aina haaste, erityisesti silloin. On päästävä nopeasti tilanteen tasalle; puhelinliikennettä on moneen suuntaan, pitää miettiä kalusto, miehistö, varustus ja tehtävänjako muutamassa sekunnissa.
–Pienellä paikkakunnalla kun ollaan, aina voi olla kyseessä jonkun tuttu. Jos sellaista epäillään, kysytään kyseiseltä henkilöltä, haluaako hän olla mukana. Jos joku on kokenut hiljattain surua, neuvotellaan, osallistuuko hän tehtävään, jossa on henkilövahinkoja. Tilanteita käydään jälkikäteen läpi esimiehen kanssa ja tarvittaessa pelastuslaitoksen kautta saa ammattiapua.
Vaikka hätätilanteessa olevaa saattaa ärsyttää hätäkeskuspäivystäjän kysymystulva, pelastuslaitokselle puhelusta saatava tieto on tärkeää.
–Harvoin tullaan tilanteeseen ilman esitietoa. Pahinta on, jos asiat tulevat ennakoimatta. Yksikönjohtajana mietin aina lisävahinkojen ehkäisemistä, mitä tehdään ja millaisia riskejä tilanteessa on.
Liikenteen ohjaus onnettomuuspaikoilla on yksi vaarallisimmista tehtävistä.
–Aina on kaahaajia, huume- tai kännikuskeja, joitakin ei vain kiinnosta; ajetaan ohi kaasu pohjassa tai katsotaan ja kuvataan mitä on käynyt, ilman että katsotaan eteenpäin, kertoi Karjalainen.
Tehtävällä keskitytään pelastamiseen ja suorittamiseen. Kun se on ohi, tulee nälkä, kylmä tai väsymys. Sitten aletaan miettiä mahdollisia uhreja ja heidän omaisiaan, tunteet nousevat pintaan.
–Kasvatuksella on siinäkin tilanteessa roolinsa, miten niistä selviää. On oltava henkisesti riittävän vahva, ja turvaverkko on hyvä olla: puhuminen on se tärkein keino purkaa ajatuksia, selvittää tapahtunutta, kokee Pajala.
Hänen mieleensä nousevat joskus tyhjinä hetkinä hukkuneen vedessä hulmuavat hiukset tai eräs naaranveto pimenevässä illassa.
–Hukkumiset ja liikenneonnettomuudet ovat julmimpia lähtöjä. Erityisesti lapsen kuolema on aina kaikille kova paikka. Aina ei ole löytynyt sanoja omaisille. Joskus riittää, että olet vain siinä. Asioiden käyminen läpi jälkikäteen omaisten kanssa on auttanut heitäkin ymmärtämään ja hyväksymään tapahtunutta jollakin tasolla.
Myös yhteisö asettaa tietynlaista painetta palokunnan suuntaan.
–Lappajärveen ei ole vielä kukaan jäänyt, mutta jonakin syksynä, kun eräs henkilö oli kadoksissa, pidettiin pahana, että palomiehet kävivät pesäpallopeleissä. Poliisi päättää etsinnöistä, ei palokunta, Pajala muisteli. –Päätökset tehdään aina senhetkisen tiedon perusteella, ja kuitenkin ulkopuolisten on helppo arvioida asioita jälkikäteen lopputuloksen pohjalta. Ihmisten rajojen ymmärtäminen unohtuu välillä isoilta ja viisailta, mutta myös meiltä tavallisilta ihmisiltä. Virheitä käy, mutta tietääkseni minun ajallani ihmishenkiä ei ole palokunnan virheiden vuoksi menetetty.
PÄÄLLIMMÄISENÄ vuosista sopimuspalokunnassa nousee mieleen luottamuksellisuus ja hyvä ilmapiiri paloaseman väen kesken.
–On nöyrä mieli, kun on nähnyt, miten pienestä asiat elämässä useinkin ovat kiinni. On nähnyt erilaisia ihmisiä ja elämäntilanteita, ja sitä myöten oppinut arvostamaan elämää ja sitä, miten etuoikeutettua oma elämä on. Parhaita muistoja ovat ne, kun on onnistunut, pelastettava on pelastunut.
–Niin kuin hiljattain palokunnasta eläköitynyt Järvelän Matti sanoo, nyt saa katsoa ja kättä heiluttaa, kun pojat menee. Matti on jo muutamasti soittanut minuakin kuntalaisten olohuoneen rakennustalkoisiin. En tykkää lähteä koiran kanssa lenkille, mieluummin teen porukalla jotakin. Talkootyö kiinnostaa. Nyt on aikaa myös itselle, kun eläinten pitokin on lopetettu.
Pajala aikoo jatkaa palomiesyhdistyksen toiminnassa.
Lue lisää aiheesta 2.12. ilmestyvästä Järviseudun Sanomien printtilehdestä, tai digistä jo tänään 1.12. klo 16 alkaen.
