Vanhassa navetassa, jossa ”Leena ja Vikki pitivät kalkkunoita, Timo-serkulla oli autokauppaa, meillä aikoinaan lampaita ja kanoja, ja myöhemmin Antilla mulleja”, kuten Paula Ahto luettelee, on nykyään laaja kokoelma heidän hankkimaansa vanhaa esineistöä: huonekaluja, kodin koneita ja tavaraa käsikäyttömankelista lihamyllyihin, vaatteita ja leluja, lehtiä ja kirjoja.
Puretun navetan päädyn tilalle rakennettu kesähuone on saanut seinilleen Paulan keräämiä peltirasioita.
–Täällä me paljon istutaan kesällä, ja joskus nuorisokin innostuu viettämään aikaa tässä, Kari toteaa.
–Äitini oli kotoisin Lappajärveltä, ja hänen kotitalostaan Ollista on jonkin verran esineistöä täällä, etenkin äidin tädin Tyynen kirjeitä ja lehtileikkeitä. Äitini isän isällä Taavi Ollilla oli muuten aikoinaan oma kotimuseo.
Myös Kari Ahton kotona on säilytetty vanhaa tavaraa. Sieltä on tuotu muun muassa hänen itse pikkulapsena käyttämiään vaatteita, hänen isälleen aikoinaan ostetut lastenrattaat sekä 1914 syntyneelle paapalle tehty keinutuoli. Vaatteet ovat säilyneet niin hyvässä kunnossa, että ne voisi vielä joku laatu- ja trenditietoinen äiti ilolla pukea lapsensa ylle.
VANHAAN puulatoon, joka on toiminut myös jyväaittana, on vaihdettu hiljattain lattia. Siellä säilytetään nyt vanhoja koneita ja laitteita, rekiä, suksia ja työkaluja. Yhdessä puutiinuista on säilynyt vuosiluku, 1869. Yksi uusimmista hankinnoista on Lappajärveltä haettu höyläpenkki, joka sattui Paulan eteen toista tavaraa haettaessa, ja on peräisin ehkä joltakin kyläkoululta.
Kari pelasti hiljattain Nurmosta appiukkonsa kanssa vanhan puimakoneen, mutta se ei tähän tilaan mahdu.
–Vanhassa tavarassa on sitä jotakin, pohdiskelee Paula.
Hän innostui vanhan tavaran keräämisestä ensin. –Sitten sain pikkuhiljaa isännänkin mukaan. Kumpikin ostaa, mistä tykkää, mutta isommista hankinnoista yleensä keskustellaan ensin yhdessä. Kun emme matkustele, ja viihdymme kotona, keräily on juuri meille sopiva harrastus.
–Vanhassa tavarassa kiehtoo se, että ennen on tehty kestävää, näkee Kari.
Kauppakeskukset ja kauppojen sisustusosastot eivät Ahtoja kiinnosta, mutta kirpputoreilta, torista ja huutonetistä sekä roskalavaryhmistä tekee todellisia löytöjä.
–Kerran, kun olimme lomalla, kiersimme viikossa 22 kirpputoria, Paula kertoo.
–Eteläisin hankinta on Keravalta ja pohjoisin Enontekiöltä, toteaa Kari.
–Lapset eivät ole niin kiinnostuneita keräilystä, Paula sanoo viitaten perheen neljään lapseen, joista kaksi asuu vielä kotona.
–Meillä onkin perheen kesken muodostunut vitsiksi, joka kuuluu usein, kun olemme tehneet hankintoja, että saisiko meitä mitenkään holhoukseen, Kari naurahtaa.
–Tehköön jälkipolvi näillä sitten mitä haluaa, Paula Ahto toteaa. –Jotkut tavarat on kyllä varattu, ja joskus kuulee, että minä haluan sitten tuon.
Monenlaista on tullut vuosien varrella hankittua.
–On haitarikin, jos osaisi soittaa. Tästä tosin tupsahtaa sellainen tupakan haju, että voisi soittaessa haitata!
–Sitä, paljonko rahaa tähän harrastukseen on mennyt, ei kannata laskea. Parasta on löytämisen ilo, Ahtot toteavat.
–Valitettavasti hintataso kirpputoreilla on noussut, huonokuntoisistakin tavaroista saatetaan pyytää isoja summia.
YKSI Paulan uusimmista keräilykohteista ovat Apu-lehdessä vuodesta 1968 alkaen julkaistut paperinuket sen ajan julkkiksista. Niitä julkaistiin yhteensä 477.
–Vielä näitä puuttuu! Paperinukeilla leikittiin paljon lapsena, kun mummolle tuli Apu. Muistan etenkin sen aikaisia missejä, joita esittäviä paperinukkeja meillä oli. Elääkö tässä nyt sitten lapsuuttaan uudestaan? Nykyajan lapset eivät taida tietääkään, mitä paperinuket oikein ovat! Myös vanhoja kortteja, valo- ja kiiltokuvia on mukava kerätä ja katsella.
Kari kerää venäläistä posliiniesineistöä. –Jonkin verran on tullut hankittua vanhoja rahoja ja uusia eurokolikoita. Joskus vain tietää, että joku esine pitää saada, kun sen näkee. Viimeisin hankintani on lottapuku. Se on osa Suomen historiaa.
MYÖS kodin sisustuksessa arvossaan ovat vanhat, kauniit esineet. –Sellaiset on tehty kestämään. Ostimme tädiltäni levysoittimen ja huollatimme sen. Siitä on niin monia muistoja: aina, kun kuulen tietyn laulun, yhdistän sen tätini mieheen, joka sitä soitti, kertoo Paula.
Ahtot kokevat, että menneessä ajassa on monia arvoja ja tapoja, joita voisi vaalia nykyäänkin. Oma lapsuus- ja nuoruusaika sekä niitä varhaisemmat vuosikymmenet olivat sitä vanhaa, hyvää aikaa.
–Tuntuu, ettei nykyään oikein kunnioita mitään, vanhoja ihmisiäkään, ollaan vain, että minä, minä minä. Ennen koko kylä kasvatti lapsia. Muistan, että kun joku tuli joskus sanomaan jotakin, häntä toteltiin, Paula kertoo.
–Nykyään ei ole kovin paljon kanssakäymistä. Muistan, kuinka sunnuntaiaamunakin oli normaalia, että joku kylän mies tuli istumaan tupaan. Helposti jään itsekin kännykän kanssa istumaan sen sijaan, että lähtisin tapaamaan ihmisiä. Joskus selailen vanhoja lehtiä, mennyt aika ikään kuin vie mukanaan.
