Kylätarina

JÄRVISEUDUN SANOMAT näyttää todelliset haukankyntensä kotiseutulehtenä 28.7. ilmestyneessä numerossa. Siinä Evijärven yksi kylä, Inankylä, on otettu tarkastelun kohteeksi. Puuhamiehinä ovat olleet professori Olavi Koivukangas sekä muutama hänen serkkunsa.

Toisaalla antoisan tarinan lisäksi on dokumentti lehden perustajasta kotiseutumies Fredrik Päällysahosta. Sen oli laatinut päätoimittaja Hannu Takala. Kaikkinensa antoisaa tietoa ja luettavaa menneisyydestä, myös tuleville sukupolville. 

Allekirjoittaneella ei Inan historiasta ja menneisyydestä ole kovin paljon kerrottavaa. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että muutin Inankylään vasta 1948, siis perhesyistä. Äitini kuoli minun ollessani aivan vauvaikäinen. Isä Aleksi jäi leskeksi, kunnes löysi toisen lesken Inankylän tuntumasta, jonka kanssa avioitui.

Aluetta kutsuttiin Kaalbakaksi. Paikka sijaitsee noin neljä kilometriä ”susitien” varrella kirkonkylän suuntaan. Siellä oli silloin neljä taloa, joista yksi oli äitipuoleni kotitalo. Siinä naapuristossa oli pieni järvenrantatila myytävänä, jonka isäni uuden puolisonsa kanssa ostivat. Sitä ennen asuimme Särkikylässä, missä meillä oli maatila. Minut, perheen nuorimman lapsen, he ottivat mukaan. Minulta ei tietenkään kysytty mitään, olin silloin vasta 10-vuotias. 

Muutto uuteen kotiin tapahtui kesällä. Tuosta muutosta en ollutkaan kovin innostunut, jäiväthän kaikki kaverit Särkikylään. Yhdestä asiasta olin kuitenkin onnellinen: pääsin onkimaan. Se oli minun intohimoni, joka lievitti muuton tuskaa.  

KOULUT alkoivat silloin 1. päivänä syyskuuta. Sinne minä laahustin muiden lasten lailla. Minua vaan ihmetytti, miten niin monet olivat sukunimeltään samannimisiä. Olivat pääosiltaan Koivukankaanlaisia tai Vesalalaisia. Oli joukossa tietysti joitakin muun nimisiäkin. Kotona minulle äitipuoleni sitten selvitti tuota seikkaa ja näin asia alkoi selvitä.

Yksi asia ei kuitenkaan heti selvinnyt. Minua alettiin kiusata monella tavalla. Aivan kuin minä olisin ollut erivärinen ja muutenkin jotenkin poikkeava. Ainoastaan yksi Ilmo-niminen poika halusi olla minun puolellani, kun toiset tekivät kiusaa. Hänestä sainkin sellaisen turvakohteen itselleni. Jopa silloinen nuori naisopettaja näki minussa jotain kummallista yhtymällä kiusaajien kuoroon. Inan kyläkoulu oli rakenteeltaan sellainen, että alakerrassa olivat pääluokat, rakennuksen toisessa päässä asui pääopettaja perheensä kanssa. Pääopettaja oli nimeltään Alma Vesala, joka oli kuulu siitä, että koulussa oli kuri ja järjestys joka suhteessa, ettei pulpetin kanteen riipustettu enempää hämähäkin kuin kirkkojenkaan kuvia. 

Koulun yläkerrassa taas oli ensimmäisen ja toisen luokan opinahjo, koulun keittola ja yksi opettajan asunto. Tämä opetustila muutettiin kerran viikossa veistosaliksi, joka oli ainakin pojille tarkoitettu työskentelytila. Meitä kävi opastamassa muuan Matti-niminen käsityöopettaja. Erikoisesti tästä opettajasta on jäänyt mieleen se, että jos häneltä kysyi, mitä minun nyt kuuluu tehdä, oli hänen vakiovastauksensa: ”No tee vaikka verkonpuikkari”. Sitä en jaksa muistaa mitä ja missä tytöt tuona aikana puuhastelivat. 

KOULUN päivärutiineista ei juuri enempää ole kerrottavaa kuin että tunnin välein olivat välitunnit ja keittoruokaa sai kerran päivässä. Maitopullot piti tuoda mukanaan, samoin kuin voileivät, mikäli halusi aterian kotoisaksi. Yleensä kaikilla oli voipaperiin käärityt voileivät muassaan. 

Vielä koulun viikkorutiineista sen verran, että lauantaisin koulu päättyi jo klo 13 aikaan.
Mutta omaan sopeutumiseeni aivan lyhyesti: Kyllä se alkoi pikkuhiljaa mennä! Kauttarantain kuulin, että itse johtajaopettaja oli antanut äänensä kuulua. Ja näin minut ”muukalaisena” alettiin vähin erin hyväksyä kanta-asukkaiden omahyväiseen joukkoon.

Nämä kaikki olivat tapahtuneet loppuvuodesta 1948. Siis kohta sodan jälkeisinä vuosina. 

Mutta siteeraan vaihteeksi kuulua urheiluselostajaa Pekka Tiilikaista, sinivalkoista ääntä. Hänen kerrotaan jossakin hiihtokilpailujen kiihkeässä selostuksessa kerran todenneen, kun ei suomalaishiihtäjää vaan näkynyt: ”Aika rientää ja kello kuluu — mitä nyt voimme tehdä?”

 Kun edettiin kohti talvea, sukset kaivettiin esiin ja alettiin koulumatkat tehdä hiihtäen. Itse asuin neljän kilometrin päässä koulusta. Pakkasen tehdessä jääkannen järveen olivat potkukelkka tai luistimet aidot apuvälineet koulumatkalla. Lumen tultua eivät nämä kulkuvälineet enää soveltuneet. Piti vaihtaa suksiin. Olinkin innokas hiihtäjä ja mäenlaskija. Hyppyrimäki oli yksi suosikkilajeistani.

Koulussa järjestettiin myös useasti hiihtokilpailuja, niissä halusin näyttää taitoni. Useasti saavuin maaliin ekana ja tietysti määrätty ylpeydenaihe rinnassani, vaikka ei sitä saanut muille näyttää. Hiihdosta haluaisin erikoisesti mainita sen, että Evijärvi oli vahva tekijä maakunnallisissa hiihtokilpailluissa. Muistaakseni 50-luvun alussa se voitti peräti kolme kisaa peräkkäin. 

Minun naapuristossani asuivat Tampion veljessarjan hiihtäjät. He kaikki olivat kärkiluokan hiihtäjiä. Armas-niminen poika oli lähes valtakunnan tasoa oleva sivakoija. Sai siinä olla lievästi ylpeä, että nämä kärkinimet löytyivät meidän kulmiltamme. Ja totta kai tuo innostus tarttui minunkin, vaikka olin vähän nuorempaa polvea.

Ei siis ihme, jos isä-Aleksi vähän ”kurmootti” minulle kun harjoittelin kotimme tuntumassa järven jäällä hiihtotaitoa ilman sauvoja ja painava hiekkasäkki selässä. ”Olis sitä muutakin tekemistä, kun tuollaiseen hömpötykseen aikaansa käyttää”, oli ukon kireä kommentti.

Todettakoon tässä vaan lyhyesti, että isäni oli vähän samaa sukuheimoa kuin kuulun Väinö Linnan työteliäs Koskelan Jussi. Aina piti tehdä jotakin. Etenkin maassa möyriminen kuokan ja lapion kanssa antoi tehdylle työlle haluamansa tyydytyksen.  

EN lähde yksityiskohtaisesti kertaamaan kouluvuosiani. Siinä vuodet ja luokat kuluivat omalla aikaperiodilla. En korosta itse olleeni mikään mallioppilas, mutta historia ja maantiede olivat lempiaiheitani. Koulussa oli pieni kirjasto, minkä teoksia pyrin lainaamaan ahkerasti. Ehkä ainekirjoituskin oli myös lempiaiheitani.

Kotiini tuli vain maakunnan valtalehti Ilkka ja molemmat osuuskauppalehdet. Voin näin jälkikäteen sanoa, että kotini oli henkisesti melko aneeminen. Eräässä naapurissa käydessäni näin heidän lehtivalikoimansa ja näkyvillä olevat kirjat, joihin tarrasin heti innolla.  

Koulun opetusjärjestelmässä tapahtui myös muutoksia. Alakoulun opettaja vaihtui vuosittain. Ekaluokkien opettajat olivat olleet nuorehkoja naisia. Mutta sitten sinne tuli Heikki Kyyrönen -niminen nuorehko miesopettaja. Hän oli syntyjään Lapualta, mutta siirtynyt sotalapsena Ruotsiin ja palautettiin sodan jälkeen takaisin kotiseudulleen. 

Kotimaassaan hän oli kaiketi saanut täydellisen koulutuksen luokanopettajaksi ja hänen tiedettiin osaavan myös täydellistä ruotsin kieltä. En muista kenen keksintö sitten oli, että kysyttäisiin, alkaisiko hän opettamaan meille ruotsia. Näin me neljä poikaa koulutuntien jälkeen koputettiin hänen oveaan ja arkana esitettiin asiamme.

Muistini mukaan opettaja oli kovin kiinnostunut kuultuaan tarinamme, mutta lisäsi samaan hengenvetoon, ettei tämä kuulu hänen nykyisiin työvelvollisuuksiinsa. ”Pienistä lisäkorvauksista voidaan kyllä sopia, jos te yhdessä niin päätätte”, hän sanoi ja esitti oman ehtonsa, millaista liksaa pitäisi korvata tunnilta antamastaan opetuksesta. Se oli muistaakseni sata silloista markkaa. ”Nyt teidän ei tarvitse sitä heti päättää vaan pohtikaa yhdessä parin päivän verran.” Sitten hän esitti päivän mikä sopisi hänelle parhaiten ja vielä kelloajankin.

Sovimme poikien kanssa, että kukin juttelee kotonaan asiasta, mitä mieltä asiasta siellä ollaan. Omalta kohdaltani tiesin jo melkein etukäteen, mikä on minun kohdallani asian lopputulema. Puhuin ensin äitipuoleni kanssa, joka oli luonnollisesti hyvin innostunut. Hänhän oli syntyjään silloiselta Teerijärveltä eli suomenruotsalainen ja hänen vanhemmat lapsensa osasivat puhua molempia kieliä.

Mutta suurena kantona oli isä-Aleksin suhtautuminen tuohon kielihommaan. Hän esitti monenlaisia argumentteja, miksi se ei sopinut minulle ja meidän perheeseemme. Syynä ei käsitykseni mukaan ollut yksin raha, vaan periaate. Äitipuoleni, joka oli kaksikielinen, oli vahvasti minun puolellani ja tiuskaisi isälleni: ”Finland är officielt ett tvåspråkig land och man behöver båda språken.”

Meidän pienessä perheessämme siitä nousi melkoinen tragedia, missä ilkeät sanat sinkosivat puolin, jos toisinkin. Hyvä että perhe pysyi vielä tämä jälkeen koossa. Isä-Aleksi oli vahvempi ja hänen kantansa voitti, tämä harmitti minua tietysti kovasti. Suoraan sanoen tunsin silloin suurta vihaa isääni kohtaan. 

Äitipuoleni kaksikielisyydestä johtuen ymmärsin sentään riikkisen tätä toista kotimaista ja olisi itselleni ollut hyväksi saada kielelle lisäopetusta. Jo vaikka siksi, että asuimme aivan ruotsalaiskunnan naapurissa ja olimme usein tekemisissä naapurikunnan asukkaiden kanssa, etenkin metsätyöasioissa. 

Jaa juttu: