Koulutus oli sovittu jo viime keväälle, mutta siirtyi pandemian puhjettua.
Palliatiivinen hoito on aktiivista oireenmukaista hoitoa silloin, kun potilaan sairautta ei voida parantaa, luonnehtii Kovalainen. Oireiden aktiivisella hoitamisella tähdätään potilaan elämälaadun parantamiseen. Ihminen voi elää parantumattoman sairauden kanssa vuosia, hoidon tarve kasvaa sairauden edetessä. Palliatiivisen ja saattohoidon raja on saumaton. Saattohoidosta puhutaan silloin, kun valmistaudutaan kuolemaan.
–Saattohoidon nykytilan tulisi olla Suomessa hyvä, mutta usein se on huono, jos suoraan sanotaan. Pikkuhiljaa on päästy eroon ajattelutavasta, että kipu ja kärsimys kuuluvat kuolemaan olennaisena osana. Riittävästä kivun hoidosta on tullut sittemmin hyvän saattohoidon perusta.
Useimmiten saattohoitoa koskeva julkisuus on ollut kielteistä, ja liittynyt riittämättömään ja epäonnistuneeseen kivun hoitoon. Positiivisia kokemuksiakin onnistuneesta saattohoidosta on.
–Myös eutanasiasta on puhuttu viime aikoina paljon, mutta kuten lääkäri Timo Leino sanoi, puhuttaisiinko siitä ja tarvittaisiinko sitä, jos voisi elää ja kuolla kivutta?
Saattohoidon tavoite on hyvä kuolema. –Aina kipua ei voi poistaa kokonaan, mutta että se saataisiin siedettävän paremmalle puolelle. Vaatii ammattitaitoa löytää sopiva lääkitys oikealla annoksella.
KOVALAINEN peräänkuulutti hoitajan herkkiä tuntosarvia kivun huomioimisessa. Kipua on arvioitava päivittäin ja annostusta muutettava tarvittaessa. Jos ihminen on sekava, ensin hoidetaan saattohoitoon johtanut syy, fyysinen kipu, oikealla kipulääkkeellä.
–En lähtisi miettimään sitä, että potilas on ahdistunut tai hermostunut, vaan jos hän repii ja raastaa, hän on kipeä. Jos potilas on rauhaton, huutaa äitiä tai isää, kipulääke on numero 1. Hoitajan suhteen lääkäriin on oltava sellainen, etten pelkää kysyä, vaan yhteistyön potilaan hyväksi on toimittava saumattomasti. Lääkärin on myös tunnettava potilaansa ja nähtävä heidät säännöllisesti, vaikka tukeutuisikin paljon hoitajien arvioihin ja havaintoihin.
Hän kannusti määräämään lääkkeitä saattohoidettaville kitsastelematta, tarpeen mukaan. –On järjen köyhyyttä sanoa, että niihin jää koukkuun, kun puhutaan saattohoitopotilaista.
Kovalainen neuvoi ottamaan omaiset mukaan potilaan hoitoon ja kuuntelemaan heitä. –Valitusten takana on se omaisen tuska; luottamus menee, jos potilas on kipeä, tai lääkäriä ei saa kiinni puhelimella. Omaisia ei saa jättää heitteille.
KUOLEMAA pelätään niin paljon, että voi puhua jopa kuoleman kauhusta.
–Korona-ajan lietsonta on lisännyt paniikkia. Kuoleman pelko on pahin ihmisen peloista ja se vaikuttaa koko elämään. Minkähän takia, vaikka saatto- ja palliatiivisen hoidon tulisi olla meillä hyvää tasoa? Usko tai luottamus tuonpuoleiseen ja eletty elämä helpottavat kuoleman kohtaamista. Siksi pitäisi elää nyt, eikä sitten joskus. Syvimpien asioiden, kuten pelkojen, syyllisyyden ja eksistentiaalisen kriisin käsittely on mahdollista vasta, kun fyysiset kivut on saatu lääkittyä.
KOVALAINEN on pitkän linjan hoitaja; kätilö, terveyden- ja sairaanhoitaja, joka on suorittanut saatto- ja palliatiivisen hoidon erikoistumisopinnot ja työskennellyt niiden yhteydessä saattohoitoa antavassa Pirkanmaan saattohoitokodissa, sekä niiden jälkeen tehnyt saattohoitoa sairaalassa. Hän on myös saattohoitanut sekä omaa että puolisonsa äitiä.
Kovalainen opettaa tällä hetkellä koululääketiedettä sekä saattohoitoa etänä henkilökohtaisille avustajille ja hoiva-alan opiskelijoille. Hän pohjaa jakamansa tiedon saattohoidon asiantuntija Juha Hännisen opetukseen, käypä hoito -suositukseen ja Lääkäri-lehden artikkeleihin.
Saatto- ja kivunhoitoa halutaan kehittää edelleen
JÄRVI-POHJANMAAN perusturva saa vain vähän palautetta, valituksia tai kanteluita saatto- ja kivunhoidosta.
–Olemme saaneet muutaman palautteen, jossa on pyydetty tehostamaan kipulääkitystä. Asiasta on aina keskusteltu yhteisymmärryksessä, kertoi terveyspalvelujohtaja Ioannis Stogiannidis.
–Ikäihmisten palveluihin tulee erittäin vähän valituksia tai kanteluita saatto- ja kivunhoidosta, taitaa olla yhden, kahden tapauksen luokkaa minun aikanani. Asiasta kannattaa puhua ensin lääkärin kanssa suoraan. Jos asiassa ei päästä eteenpäin ja yhteisymmärrykseen, silloin kannattaa olla tehdä kirjallinen muistutus, jolloin asiaan tulee aina vastata, totesi hoidon ja hoivan palvelujohtaja Marita Ylilahti.
Kun asiakkaalle on merkitty saattohoidossa käytettävät lääkkeet lääkelistalle, hoitajat noudattavat sitä ja kysyvät lääkäriltä tarvittaessa neuvoa.
–Olemme aikaisemmin huomanneet, että tarvittaessa annettavien lääkkeiden annossa on esiintynyt arkuutta, mutta asiasta on käyty keskustelua lääkäreiden kanssa ja tilanne on parantunut ja edelleen parantumassa, kuvailee Ylilahti.
Selkeä lääkitysohjeistus auttaa hoitajia vaativassa työssään.
–Hoitajien empaattisuus ja lähellä oleminen auttavat kuolevaa ja omaisia raskaassa tilanteessa. Hoitajien ammattitaito kuoleman kohtaamisessa on asiakasta kunnioittavaa ja arvostavaa. Hyvästä hoidosta ja mukana elämisestä saamme jatkuvasti hyvää palautetta.
PERUSTURVASSA halutaan panostaa saatto- ja kivunhoidon kehittämiseen kouluttamalla henkilökuntaa.
–Koulutukset ovat tarpeen, ja niihin ohjataan hoitajia aina, kun sopivaa koulutusta järjestetään, sanoi Ylilahti.
–Teemme vuosittain koulutussuunnitelman, joissa huomioidaan eri alojen koulutustarpeet, myös kivunhoitoon liittyvät. Teemme yhteistyötä Seamkin kanssa täydennyskoulutuksen osalta ja tavoitteena on ostaa saattohoito- ja kivunhoitokoulutusta syksylle ja ensi vuodelle.
Kovalaisen pitämään koulutukseen perusturvassa oltiin tyytyväisiä. –Saimme vinkkejä ja ideoita, miten kehitetään jatkossa toimintaamme, Stogiannidis totesi.
Vanhempien saattohoidon epäonnistuminen jätti isot haavat
HANNELE Harjunpää pettyi vanhempiensa viimeisinä aikoinaan saamaan hoitoon. –Isäni kuoli vatsasyöpään vuonna 1999, 67-vuotiaana, sairastettuaan kaksi kuukautta. Hoidimme isää kotona Vimpelissä. Saimme hänelle kipupumpun saattohoitovaiheeseen. Isäni sai vanhaa morfiinia: paljastui, että oli lääkärin ohjeistus käyttää myös vanhentuneet lääkkeet.
Hänen äitinsä sairastui helmikuussa 2017 uusiutuneeseen lymfoomaan ja kuoli kesäkuussa 2018. Harjunpää kokee, ettei tullut kuulluksi äitinsä kivun hoidon suhteen. Se jätti kipeät jäljet. Hän on tehnyt aville kanteluita äitinsä hoidosta ja ollut yhteydessä Järvi-Pohjanmaan perusturvan vastuuviranhaltijoihin.
–Äitiäni se ei enää auta, mutten halua, että kenellekään enää tapahtuisi näin.
SYÖPÄHOITOJEN päätyttyä Harjunpään äitiä hoidettiin useissa eri yksiköissä. Kivun määrä ja hoidon tarve lisääntyivät loppua kohden.
–Usein, kun menin häntä katsomaan, jo ovelta kuului huuto, että Hannele, tule auttamaan äitiä. Hän repi tuskissaan kolme vilttiä. Kävin usein kansliassa kysymässä, oletteko antaneet äidille tarvittaessa annettavaa lääkettä ja miksi ette. Kukaan ei osannut kertoa syytä, tai joku sanoi, ettei Oxynorm auta. Lääkäri ei reagoinut pyyntöihin lääkityksen muuttamisesta. Äidillä oli yhä teräviä päiviä. Hän sanoi minulle: kuule Hannele, tämä ei ole ihmisten paikka. Kuinka ihmistä voidaan kohdella näin?
Hannele Harjunpää on koulutukseltaan kätilö, ja nähnyt terveysalaa monelta kantilta, paitsi potilaan omaisena, myös asiakkaana, ja tuntee kipulääkityksen perusteet. Peruslääkitys oli hänen mukaansa liian pieni pitkälle levinneeseen syöpään, eikä lääkärin ”tarvittaessa” kirjaamaa vahvempaa lääkettä annettu.
–Kun hoitajat eivät olleet antaneet lääkettä, hain sitä ja annoin itse äidille, itkin ja odotin, että se vaikuttaa. Sitten äiti sanoi: ”nyt on hyvä” ja rauhoittui silmin nähden.
–Mielestäni äitini kärsi turhaan. Olin jo pian äidin sairastumisen jälkeen pyytänyt hoidosta vastaavaa lääkäriä tapaamaan minua, että voisimme jutella, ja voisin kertoa toiveeni, miten äitiä tulisi hoitaa. En tavannut häntä ennen kuin loppuvaiheessa. Hoitajat kertoivat, että hän paikalla kävi aikaisin aamulla, ei koskaan, kun olin siellä.
Lopulta Harjunpää tapasi hoivan ja hoidon palvelujohtajan Marita Ylilahden, ja kertoi tilanteesta. –Etten luota hoitoon, äiti ei saa tarpeeksi lääkettä, ja nyt osa hoitajista osoittaa minulle mieltään. Sen jälkeen vahvempi kipulääke tuli listalle.
–Olisin monesti voinut nostaa siellä ison haloon hoidosta, mutta nielin. Äidin takia olisi pitänyt, mutta mihin olisin voinut hänet viedä? Jos saisin sen ajan takaisin, järjestäisin kohtauksia, vaatisin oikeuksia vieläkin isommalla äänellä. Tiedän, että omaiset kestävät paljon, kun eivät muuta voi. Ei ymmärretä, ei osata tai uskalleta kysyä tai kyseenalaistaa, puhumattakaan vaatimisesta.
LOPUSSA Harjunpään äidille nousi keuhkokuume ja hänet siirrettiin Alajärvelle. –Osastolla häntä lääkittiin hyvin. Äidin viimeiset sanat olivat: ei hätää. Se on antanut minulle lohtua.
–Lupasin äidille, että kohtelustasi tehdään valitus. Hän vastasi, että sinä sen pystyt tekemään, kenestäkään muusta siihen ei ole. Aikaisempi valitus johti huomautukseen lääkärille ja palautteeseen asumisyksikölle hoitoon pääsyn estämisestä. Uusi valitus koskee hoitaneen lääkärin tekemää, keskussairaalassa annetun lääkemääräyksen muuttamista.
Harjunpää mietti asian julkisuuteen nostamista pitkään. Kimmoke syntyi jutusta, jossa kerrottiin saattohoidon tukihenkilöiden koulutuksen käynnistämisestä.
–Minulle on ihan sama, jos minua ei tervehditä. En pelkää lehtikirjoituksia tai leimaamista. Minut on jo leimattu ylireagoivaksi omaiseksi, joka puuttuu hoitoon. Minä en pelkää ketään. Elämä on opettanut, ettei minulla ole syytä pelätä, kun tiedän, mistä puhun.
Hän on joutunut kohtaamaan sisäisen kipunsa useasti viedessään asiaa eteenpäin. Vanhat haavat repeävät auki joka kerta. Hän ei kuitenkaan ole kokenut mahdollisuutena vaikenemista.
–Asiat eivät muutu koskaan, jos niitä ei nosta esille. Samantyyppisiä kokemuksia olen kuullut muiltakin. Ihmettelen, ettei tähän kukaan puutu! Voi kysyä, miksei uskalleta.
Hän toivoo, että omaiset kiinnittäisivät huomiota kivun hoitoon ja kertoisivat aktiivisesti huomioistaan hoitajille sekä lääkärille. Moni vaikenee eri syistä ja avautuu murheestaan muualla.
HARJUNPÄÄ seurasi saattohoitokoulutusta Teamsissa ja oli tyytyväinen tilaisuuden osallistujamäärään sekä antiin.
–Kenenkään ei saisi kärsiä palliatiivisessa saattohoidossa siksi, ettei lääkäri osaa hoitaa kipuja. Toivon, että omaisia oikeasti kuultaisiin, ja saattohoito jatkuisi heidän osaltaan myös kuoleman jälkeen, kuten se on kirjattu. Ylipäätään saattohoito pitäisi tuoda täällä tähän päivään ja kouluttaa kaikkien sitä antavien yksiköiden henkilökuntaa kivun hoitamisessa ja omaisten kohtaamisessa.
Surua äidin kohtalosta helpottaisivat muiden kokemukset siitä, että asioita tehdään oikein, että hoidossa onnistutaan, saattohoito kehittyy.
–Haluan saada tämän asian päätökseen jollakin tavalla.
