Lisää karanteenimuistoja

Ennen riehuivat kulkutaudit myös Pohjanmaalla ja varsinkin lapset olivat niille alttiita. Myös Lappajärvellä ympäri pitäjää sairastettiin kurkkumätää ja tulirokkoa. Minäkin sairastuin kahdeksanvuotiaana tulirokkoon, joka levisi Kirkonkylässä ennen sotavuosia.  

Sairaalassa oli aluksi ns. eristyshuone, jossa oli muistaakseni 5–6 vuodetta meille potilaille. Tapauksia tuli lisää ja meitä oli jo kaksikin potilasta samassa sängyssä. Oltiin aika pieniä, joten sovittiin nukkumaan. Jossakin vaiheessa meidät siirrettiin siihen pieneen piharakennukseen, joka oli sairaalan vieressä.  

Potilaita alkoi tulla lisää ja niin perustettiin tilapäinen sairaala vanhan käräjätuvan yläkertaan. Yläsali oli täynnä sänkyjä. Siellä kävi lääkäri meitä tutkimassa ja lääkkeitäkin annettiin. Mutta mitään pistoksia emme siihen aikaan saaneet.  

Oireet olivat kaikilla samat, kurkkukipu, yskää ja kuumetta. Joka aamu laitettiin kääreet kaulaan. Ensin kylmään veteen kasteltu sideharso, sen päälle voipaperikääre ja lopuksi kaulaliina ympärille. Kääreet vaihdettiin iltapäivällä ja samoin yöksi.  

Meillä oli oma vakituinen hoitaja, joka asui yläkerran toisessa kamarissa. Taudin edetessä alkoi toinen vaihe eli ns. kesiminen. Ihosta irtosi nahka ihan kauttaaltaan, käsivarsista, sääristä ja selästä eli ihan joka puolelta. Sänkyjen alla oli niitä “nahkahöytyviä” ihan kaikilla.  

Peseytyminen tapahtui niin, että hoitaja pyyhki meitä kostealla pyyhkeellä ja kasvot pestiin pesuvadista. Salin nurkassa oli verhoilla eristetty astia, joka oli wc-käyntejä varten. Ruoka tuotiin valmiina sairaalan keittiöstä. Puhtaudesta yritettiin pitää huolta. Lattian pesuveteen laitettiin lysolia, jonka haju leijaili aina ilmassa.  

Kukaan ei päässyt meitä tervehtimään. Kotiväkikin joutui vaan heiluttelemaan terveisiä alhaalta pihalta. Kaverit kiipesivät katolle meneviä rappuja ylös meitä sairaita ikkunasta katsomaan. Näin pidettiin yhteyksiä yllä.  

Ei ollut mitään viihdykkeitä, jossakin vaiheessa saatiin kyniä ja paperia ja voitiin istua sängyllä. Äiti toi minulle virkkuukoukun ja lankaa. Opettelin virkkaamista ja sain pannulapun valmiiksi. Mutta mitään ei saanut kotiin lähtiessä mukaansa, kaikki piti hävittää, ettei tauti päässyt leviämään.  

Eristyksessä oltiin kuusi viikkoa. Kurkkumätää sairastaneet selvisivät kolmella viikolla. Toipumisen jälkeen pääsimme saunaan, joka oli sairaalan piharakennuksessa. Se oli suuri ilon päivä. Kotimatkakin oli mieleenpainuva, koska pääsin ensi kertaa henkilöauton kyytiin, kuljettajana Alasen Oiva.  

Taloissa, joissa oli sairastuttu näihin kulkutauteihin, piti polttaa ns. myrkkylamppua. Sen toimituksen suoritti vakituinen myrkkylampun polttaja. Myrkkylamppu oli isokokoisen lyhdyn näköinen laite, joka asetettiin tuvan lattialle. Ikkunat ja ovet suljettiin ja kaasun piti tappaa kaikki tautibakteerit talon tavaroista ja vaatteista. Viiruksista ei siihen aikaan puhuttu. Talon väki joutui naapuriin yökylään ja tuuletuskin kesti vielä muutamia päiviä.  

Myöhemmin olen kuullut kaasun olleen samaa syaniidia, jota käytettiin Saksan kaasukammioissa. Aika “järeät” keinot olivat siihen aikaan käytössä. En muista kuulleeni, että lähitienoilla kukaan olisi kuollut näihin tauteihin, vaikka hoitokeinot olivat hyvin vähäiset ja sairaalaolot nykyaikaan verrattuna tosi vaatimattomat.  

Jaa juttu: