ETELÄ-POHJANMAAN murreseura Krannit ry:n murrekirjoituskilpailun kärkisijoilla nähtiin tänä vuonna järviseutulaisväriä. Nimimerkillä Tillari kilpailuun osallistuneen Minna Heikkilän Evijärven Haapajärvenkylän murteella tekemä kirjoitus huomioitiin kunniakirjalla yli 20-vuotiaiden sarjassa. Kilpailussa oli sarjat alle ja yli 20-vuotiaille.
Kilpailutekstejä oli 74. Valittavana oli kuusi teemaa: koulunkäynti, ystävyyttä, ilmastonmuutos, hyvin meni, kotikylä ja kyllä mun oli sitte hyvä olla. Näistä Heikkilä oli valinnut viimeisen. Kilpailutyössään hän kertoo arkisista maatilan töistä yhdessä mummon kanssa.
”Mummo on saanu nyl’lypsyn valamiiks. Sill’on sellane pieni puuränkky, minkä päällä se istuu. Miten’nii iso ihimine voiki istuu niim pienellä ränkyllä? Mummo kaataa lypsetyn maijon tonkkaan. Meillon kaks tonkkaa ja maitoauto hakoo täyvet tonkat parim päivän välein. Ne pitää säilyttää kylymässä veessä siihen asti, kun’ne kuskataan maitokärryillä tiev’varteen maitopukille”, hän kirjoittaa.
LUOKANOPETTAJANA kokkolalaisessa Ykspihjalan koulussa työskentelevä Heikkilä — tyttönimeltään Kivikangas — asui kahdeksanvuotiaaksi saakka Haapajärvenkylän Kuivasessa, ”pienen paikkakunnan pienessä kylässä, kaposen kylätien viimeisessä talossa”.
Hänen vanhempiensa ja siskonsa kanssa asui hänen jo nuorena sotaleskeksi jäänyt mummonsa ja mummon vanhapoikaveli. Mummo auttoi veljeä pientilalla, kun Heikkilän vanhemmat tekivät työpäivää toisaalla.
Mummo hoiti tyttöä päivisin kahden kuukauden ikäisestä asti. Elämä oli vaatimatonta ja työntäyteistä. Lapset otettiin tilan töihin mukaan, kun ei muutakaan vaihtoehtoa ollut. Se, mistä Heikkilä kirjoitti murrekilpailussa, oli hänen arkeaan.
Myöhemmin muuttivat kirkonkylään, mutta loma-ajat Heikkilä vietti edelleen visusti mummolassa.
–Aikuisena oivalsin, että lapsuusmiljööni olikin aika lailla epätavallinen, idyllinen ja täynnä monenlaista henkistä rikkautta. Sain seurata eri ikäisten ihmisten askareita ja kuunnella vanhempien ihmisten tarinointia vielä iltaisinkin navettatöiden jälkeen. Se kielellinen maailma on nyt katsottuna todellinen aarreaitta, vaikka ei sitä silloin sen kummemmin ehkä osattu arvostaa, hän sanoo.
HEIKKILÄN isänpuoleinen suku on asunut Evijärvellä, Lappajärvellä ja Kortesjärvellä vuosisatojen ajan.
–Se kieli, jonka olen lapsena oppinut, on perintöni edesmenneiltä agraaripolvilta.
Kokkolassa hän on asunut jo 30 vuotta. Hänen perheensä on kaksikielinen, ja heidän kotonaan räiskyykin kieli-ilottelua sekä suomeksi, ruotsiksi että Kokkolan vanhalla ruotsin murteella. Evijärven murteessa on paljon lainasanoja juurikin tästä ruotsinmurteesta.
–Oma murre on silti syvimmällä, ja edelleen sitä käytän, hän sanoo. –Töissä kollega ihmetteli juuri kun siunailin, kuinka lankani pärköää. Että mitä tekee? Omalla kielellä nuo asiat tulevat niin paljon vivahteikkaammin esille.
Työssään luokanopettajana hän hyödyntää lapsuusmuistojaan.
–Ehkä kirjoituksenikin nousi esiin niistä muisteluista. Rakastan kertoa oppilaille tarinoita menneistä ajoista. Minä jaksan kertoa ja he kuunnella. Kuinka eri maailmassa he jo elävätkään! Kerran eräs oppilaani tuli kouluun ja huudahti: ”Ope, ope, mä oon nähny ihan oikean lehmän!” Kyllä se pisti miettimään, miten äkkiä maailma muuttuu.
VÄLILLÄ Heikkilää ihan riepoo, ja hänestä tuntuu kuin hän olisi tehnyt syrjähypyn muuttaessaan maalta kaupunkiin, vaikka hän Kokkolassa viihtyykin.
–Ne juuret on niin vahvasti edelleen siellä omassa kotiseudussa kiinni, vaikkei lähisukua enää siellä asukaan. Maatilakin on jo myyty ja navetta pistetty ajat sitten pillan päreiksi. Silti se Kuivasen seutu on edelleen oma mielenmaisemani.
Viime vuosina hän on oivaltanut, kuinka katoavaa etenkin maaseudun entisaikojen elämä ja työsanasto on.
–Kun työnkuvat muuttuvat ja kaikki teknistyy, katoaa paljon sanoja käytöstä. Olen kirjannut vimmaisesti murresanoja muistiin ja samoin valtavan upeita sukuni sanasutkauksia, joista suurinta osaa en ole missään muualla kuullut. Aktiivisesti kirjoittelen myös Facebookissa Järviseudun murre -ryhmässä. Sieltä löytyy paljon murteisiin hurahtaneita.
KUN hän luki murrekisasta, osallistuminen tapahtui hetken mielijohteesta. Hän tiesi heti, mistä kirjoittaa.
–Kirjoitin siltä istumalta lähes valmiiksi tekstin tillaritytöstä, joka auttoi mummoa ja sen veljeä navettatöissä, siis itsestäni. Kirjoittaminen oli helppoa; tuntui aivan kuin olisin ollut siellä navetassa edelleen, kun eläydyin menneisiin, hän kertoo.
–Arvostan sitä, miten minut jo pienenä otettiin mukaan töihin, ja minulle tuli tunne, että työtäni arvostetaan ja olen tärkeä. Hienoja asioita, jotka kantoivat minut aikuisuuteen asti. Murteella kirjoittaminen on toki haastavaa, koska murretta on työläs pukea kirjoitettuun muotoon.
Heikkilä kirjoittaa muutenkin omaksi ilokseen blogia, joka on hänen henkireikänsä hektisen työn lomassa. Blogi löytyy osoitteesta www.kokkolakarleby.blogspot.fi.
–Osaan kirjoittaa vain silloin, kun en ole stressaantunut. Kynä on semmoinen hyvän olon tulkki. Murteella en ole sen kummemmin koskaan kirjoitellut, paitsi kerran erään työhakemuksen ja sillä sitten irtosikin virka.
Alta voit lukea Heikkilän palkitun kilpailutekstin kokonaisuudessaan:
Kyllä mun oli sitte hyvä olla
MUMMO herättää mut jo viijen jäläkeen. Myö lähetään aamusta navettatöihi piham’perälle. Mummolla ja sen vanhapoikavelijellä, Kallella, on pieni navetta, joss’on viis aikusta lehemää. Mun homma on tillata niitä ja jelepata mummoa ja Kallea. Tai ennemminki mä helepin semmosissa töissä, ettei mun tarvihte mennä niijen isojen lehemänkantturoijen parsiin. Mummo niim’ pelekää, että Tähikki, Raita tai Omena säikähysissään töytäsis mua.
”Pitää aina muistaa varoo, ettei mee liijan lähelle lehemiä, ettei ne säikähä”, sanoo mummo.
Mummo hoitaa mua päivisin, kum’mun äiti ja isä on muualla töissä. Ne sanoo, että pitää ymmärtää olla kiltisti, kum’mummolla on muutenkin palijon töitä. Enkä mä mummolle äkäile. Mummon kans on aina hyvä olla ja mummo antaa mulle niim palijon töitä, että mun aika menöö niin kus’siivillä. Mun työt o tähellisiä. Ja mummo kertoo samalla sen elämästä. Kuinka sen äiti kuoli, kun soli vaan seihtemän vuotta ja joutu sitte het hoitaan nelijää nuorempaa. Nuorimmaiselle piti juottaa maitoo lehemänsarvesta, kussillä ei ollu enää äitii antamassa kikkiä. Tai kun se jäi leskeks jo vähäm yli parikymppisenä. Sota vei sen miehen ja mun isästä tuli puoliorpo jo vuojen vanahana. Mummo kertoo ja mä kuuntelen. Ei mun tarvihte sanoo mitään. Enkä mä liijon osaiskaan.
Lehemille tehään ruokaa ämpäreihin. Mä laitan viis mustaa ämpäriä riviin ja mummo sanoo, että nys’saat sitte laittaa niihi pöperöt lehemille valamiiks. Ensimmä haen jauhoja. Mä vahäm arkailen nostaa sitä painavaa jauholaarin kantta, kuj’joskus siell’onn’ollu hiiriäki. Nostan jauhot laarista semmosella puisella kauhalla, jonka Kalle on ihte vuollu. Sitten mä laitan vähäm perunoita niihi ämpäreihin. Non semmosia nahistuneita jo, ja kamalam pienii ne perunat, mutta lehemille semmoset kelepaa pois tiehesä. Mitään ei saa laittaa haaskiolle. Joka vuos kum’me nostetaan perunat maasta, niim’mun tehtävä on kahtoo erilleen ne pienet perunat, jokka sitte annetaan lehemille talavem’mittaan.
”Otappa tuo suolapussi völijyyn ja laske sinne ämpäriin jokahiselle suolaa kans. Tuloo vähäm’makua lisää”, mummo ohojeistaa.
Raahaan suolapussin ämpäreitten ääreen. Pussi on iso, mutta köykänen, suolaa ov’vaa vähäsen pohojolla enää. Kyykistyn ja kurottelen pussin perälle. Suola tuntuu karkealta käissä. Otan pari kourallista jokahiselle lehemälle ja puistelen lopuks käet yhen ämpärin päällä puhtaiks. Kaajan ämpäristä sinne vähäsen vettä kans jokahiselle.
”Niijja sitte kouralline niitä kivennäisaineita kans. Lehemäkki tarvii vitamiinejä niinkus’sääkin. Ja äläs unoha melassia. Se on nii makosaa noille lehemille. Syövät ja lypsäväkki sitte paremmin, kur’ruoka maistuu”, mummo huuteloo lypsynsä lomasta.
Kivennäisaineet näyttää mum’mielestä pahoilta. Eisunkaan lehemätkään sellasista tykkää. Mutta melassi näyttää mum’mielestä iha kus’siirapilta. Mä aattelen, että lehemät tuloo ilosiks, kunne näköö, että moon laittanu niille makijaa kans. Melassi on semmosessa isossa koolissa ja mullon nappo, jolla mä lorahutan jokaseen ämpäriin sitä vähäsem’mukaan. Naposta ov’vähä vaikee kaataa.
”Kusooko kintuille sun melassis?” hohottaa Kalle naurellen sontalaarin luota.
Lehemien ruoka pitää vielä sekottaa. Navetan nurkassa on puinen keppi, jolla mä pyöräytän niitä ruokia ees taas. Ensi se tuntuu iham kamalan raskaalta, mutta kum’mä lisään vielä vettä vähäsen, nii homma helepottuu. Kalle tuloo hyvim’mielin hakoon ne ämpärit ja antaa ne sitte lehemille.
Ketassa ov’vaan yks vasikka. Sillei oo vielä nimee, mutta mä haluisin, että siitä tulis Ruusa. Mä annan etusormeni vasikalle ja se imasoo ja nuoloo sitä. Sormessa varmana maistuu se suola vielä. Mummo kaataa vasikalle poikineem’maitoo ja kyllä se juoki ahanaasti. Mummo tykkää, että oikeen hyvä vasikka saatiin, kus’sill’on nii hyvä syömälysti. Nyp’pitää vielä hakee Kallen kans heiniä lehemien parsiin. Heinät os’semmosessa paikassa navetan ulukopuolella, josta sanotaan, että non siellä solassa.
”Kipaseppas tuonne heinäkasan päälle”, Kalle sanoo mulle.
Mä kömmin ylös semmosta heinäseinää pitkin. Heinät on’nii tiiviisti tukittu sinne heinäsuojaan, että niitä mahtuis mahollisimman palijon navetan lähelle. Sillon kesällä kum’me tehtiin heinätöitä, niim’mun piti iha hyppii niissä heinissä, että ne linttaantu tarpeeks. Ja sillon sinne heinien sekaan heiteltiin kans suolaa, että ne säilys hyvinä.
Kallen on palijon helepompi ottaa ne heinät nyt hankoon ja viijä lehemien parsiin, kum’mä oon ne ensi irrotellu. Mum’mielestä navettatöissä on kivaa. Mutta käet onk’kyllä ihav’viheliäisen naarmuset, kum’mä luisun sieltä heinäkasasta alas. Kuivat heinät pistelöö kovin ja mua vähäsen ryittääki, kun’ne heinät nii pöllyää.
Mummo on saanu nyl’lypsyn valamiiks. Sill’on sellane pieni puuränkky, minkä päällä se istuu. Miten’nii iso ihimine voiki istuu niim pienellä ränkyllä? Mummo kaataa lypsetyn maijon tonkkaan. Meillon kaks tonkkaa ja maitoauto hakoo täyvet tonkat parim päivän välein. Ne pitää säilyttää kylymässä veessä siihen asti, kun’ne kuskataan maitokärryillä tiev’varteen maitopukille.
Kalle hakoo vielä olokia lehemien sontalaariin. Se sanoo niitä kuivikkeiks. Kalle on sitä ennen luonu sonnat ja paiskonu ne sontahuoneeseen ulemmas taikolla. Sieltä sontahuoneesta nousoo aina semmonen vahava haju ja ilimassa onn’ihan’ku höyryä, kus’se lehemänpaska ov’vielä vähäsel’ lämmintä. Kalle antaa mulle lopuks vielä luuan. Mä rapsin navetan lattijaa sillä puhtaaks.
”Voij’jettä tuli taas hyvä”, mummo kehuu.
Nym’me ollaan valamiit ja myö kävellään tupaan pienen maitohinkin kans. Mummo paistaa ahavenia ja läskimpaloja pannussa ja turauttaa vielä kahavikki. Mä kastan leivämpalasta sinne pannumpohojaan ja kyllä maistuu hyvältä se rasva leiväm’päällä. Kello lyö pian yheksää ja me oikastaan mummon kans vähäks aikaa. Kyllä mun’non sitten nii hyvä olla!
