EN ole aiemmin ollut kovin innokas metsissä liikkuja, mutta neljä vuotta sitten uskaltauduin mieheni mukaan iltarasteille, kertoo Kati Pokela. –Kartanlukutaiton oli olematonta, ja meno oli lähinnä toisten perässä kulkemista. Harjoituskertojen myötä taidot kehittyivät ja tämän vuoden koronakevät räjäytti pankin – omatoimirastit alkoivat. Suunnistuskerrat tuplaantuivat, itsevarmuus lisääntyi ja uskalsin lähteä yksin suunnistamaan. Lopputuloksena hurahdin lajiin lopullisesti.
Alun epävarmuus on jäänyt taakse, vaikka vieläkin tulee joskus tilanteita, etten tiedä missä olen, Pokela toteaa.
–Metsässä on iltarastien aikaan muitakin suunnistajia, jotka mielellään auttavat. Harrastamisessani on kuitenkin alusta lähtien pysynyt mukana suorituksen jälkipyykki. Aina tulee analysoitua mikä rastiväli meni hyvin, ja missä olisin voinut tehdä jotain toisin.
Kaiken kaikkiaan hän on iloinen siitä, että on löytänyt suunnistuksen.
–Se on tuonut hyvää vastapainoa ruuhkavuosien keskelle. Suunnistaessa kaikki muu unohtuu ja sitä keskittyy vain karttaan ja ympäröivään luontoon. Välillä voi lähteä koko perheenkin kanssa suunnistamaan lyhyemmille radoille. Suurin osa hyvistä marjapaikoistakin on löytynyt juuri suunnistuksen ansiosta. Kannustankin kokeilemaan suunnistamista edes kerran. Ehkä se on juuri sinunkin lajisi!
