ME voisimme puhua näistä asioista vaikka koko päivän, totesivat Nuorisotalon kahvion pöydän äärelle kokoontuneet Järviseudun sairaalan entiset työntekijät muistellessaan vuonna 2013 suljetun sairaalan vaiheita. Iloisten muistojen joukkoon on sekoittunut myös surullisia; entisiä kollegoita on menehtynyt, eivätkä kaikki B-mielisairaalassa työskennelleet ole vieläkään täysin sinut sen kanssa, kuinka sairaalan toiminta lopetettiin.
Järviseudun sairaala aloitti toimintansa Lakaniementien varrella 13.12.1957. Iso osa siellä työskennelleistä viihtyi talossa eläköitymiseensä saakka. Työyhteisö oli tiivis: iso osa henkilökunnasta asui sairaalan asuntolassa, osa perheineen. Hoitajien työpäivät olivat pitkiä ja työaikojen takia vähäinen vapaa-aika vietettiin yleensä tutun väen kanssa.
–Sairaala tuntui kodilta, kuvaili Maija Riihimäki. –Työntekijöiden elämä oli pitkälti siinä. Ylihoitajan tytär kertoi, kuinka potilaat hoitivat häntä hänen ollessaan pieni. Varmasti yksi syy paikan hyvään ilmapiiriin ja viihtyvyyteen olikin juuri ensimmäinen ylihoitaja Kaarina Uusitupa, jolla oli äidillinen ote.
–Koin, että minut hyväksyttiin täydellisesti, kun astuin sen oven sisäpuolelle. Tunnelma oli sellainen, totesi talossa sosiaalityöntekijänä toiminut Marja-Liisa Haapala.
–Jos jotain erimielisyyttä oli, riideltiin rehellisesti ja puhuttiin läpi juurta jaksain, Riihimäki jatkoi.
Avustava henkilökunta hoiti paikkaa kuin omaansa.
–Oli oma keittiö ja hyvää ruokaa. Lassilan Orvokki teki retkille eväät, niitä riitti! Myös ylilääkäri Rauno Ojalalla oli iso rooli talon ilmapiirissä. Hän tuli aina joulunakin käymään sairaalassa, lastensa kanssa, Riihimäki kertoi.
Kyläyhteisö hyväksyi sairaalan ja potilaat, ja jos kylällä jotain sattui, sairaalaan soitettiin aina hyvää tarkoittaen. Paikalliset yrittäjät sponsoroivat sairaalaa muun muassa lahjoittamalla radioita ja rahaa retkikassaan.
KESKUSTELUISSA esille nousevat myös potilaat. Heitä muisteltiin lämmöllä.
–Koskaan heille ei oltu ilkeitä, eikä heille naurettu, vaan heidän kanssaan, Maija Riihimäki muisteli.
Huumoria viljeltiin paljon.
–Huomaatko muuten, kuinka vieläkin puhutaan, että me ja meillä, naurahti Antero Lahti toimittajalle keskustelun lomassa.
Vaikka hoitohenkilökuntaa oli vähän ja työsuojelu lapsenkengissä, vaaratilanteita sattui verrattain vähän.
–Ei tarvinnut pelätä ikinä. Vakavia tapauksia sattui vähän, Leila Lammi kertoi.
–Potilaat olivat aitoja ihmisiä, totesi Marja-Liisa Haapala.
Heille haluttiin tarjota mahdollisimman normaalia elämää niissä oloissa. Monelle potilaalle henkilökunta oli perheen korvike, ja he tiesivät meistä paljon, koska juttelimme keskenämme jatkuvasti, Riihimäki muisteli. –Yksi avopuolen ihminen tuli Kisarantaan katsomaan, kun tulimme muiden potilaiden kanssa tansseihin. Hän luetteli kaikkien nimet, syntymäpaikat ja ajat, kun saavuimme sisään. Ne kotiutetut potilaat, joilla ei ollut omaisia, tulivat sairaalaan joulun viettoon: se vastasi heille kotia.
–Jos me arvostimme potilaita, kyllä henkilökuntaakin arvostettiin: pääsimme hyvin koulutuksiin.
YHTEISTÄ tekemistä vaalittiin sairaalassa. Omia taitoja ja harrastuksia sai hyödyntää työssä. Henkilökunta järjesti tapahtumia, kuten pikkujouluja, paitsi keskenään, myös potilaiden kanssa. Oli tansseja ja arpajaisia. Viriketoimikunta toimi. Lehtikin ilmestyi jonkin aikaa.
–Potilaat lähtivät kaikkeen mukaan ja tykkäsivät kovasti, sanoi Lammi.
–Kaikki tekeminen oli myös erilaisten taitojen ja elämänhallinnan opetusta, esimerkkinä ravintolassa käyminen, Riihimäki totesi.
Sairaalassa pelattiin lentopalloa ja hiihdettiin. Muiden alueen B-sairaaloiden kanssa järjestettiin vuorotellen henkilökunnan yhteiset hiihtokilpailut, ja potilaille omansa. Potilaiden kanssa käytiin retkillä paitsi heidän kotikunnissaan, myös esimerkiksi Ruotsin-laivalla, Särkänniemessä ja Lapissa. Israeliinkin oli tarkoitus lähteä, mutta sairaanhoitopiiristä ilmoitettiin, että vain Pohjoismaihin saa matkustaa. Kesäisin vietettiin paljon aikaa sairaalan mökillä, joka sijaitsi Lakaniemessä.
Lammi muisteli yhteisiä lättykestejä.
–Markkinoillakin oltiin kerran lättyjä paistamassa, kun keräsimme rahaa Norjan reissua varten.
–En ole missään muualla nähnyt, vaikka monessa paikassa olen ollut, tällaista kanssakäymistä ja yhdessäoloa. Muistan, kun Maija alkoi laittaa venetsialaisia, en ollut koskaan kuullutkaan sellaisesta ennen, kertoi Haapala.
Työtä tehtiin sydämellä
ANTERO Lahti aloitti Järviseudun sairaalassa 1977, ensin kesälomittajana ja kuten moni muukin, jäi taloon. 80-luvulla hän työskenteli sairaanhoitajana, erikoistui psykiatrian sairaanhoitajaksi ja siirtyi 90-luvun alkupuolella osastonhoitajaksi.
–Oikeastaan talossa tuli vietettyä koko työura, lukuun ottamatta yhtä vuotta 1990-luvulla mielenterveystoimistossa. Kaikki osastot tulivat tutuiksi.
LEILA Lammi tuli vakituiseksi vuoden 1980 alussa Lehtiharjun sairaalasta. –Työskentelin ensin osasto nelosella, joka oli psykogeriatrinen osasto. Siellä työ oli fyysisesti raskasta. Siirryin osasto ykköselle, jonne tuli myös avopuolelta potilaita hoitoon: potilailla oli monenlaisia mielenterveyden häiriöitä. Tämä työ oli henkisesti raskasta ja kuormittavaa, viihdyin kuitenkin työssä eläkeikään saakka.
KESÄTYÖ vuonna 1989 toi Maija Riihimäen hoitoalalle, vaikka muitakin suunnitelmia oli.
–Hain terveyskeskukseen töihin, mutta Mäkysen Norma soitti sairaalalta, että täällä olisi sinulle kesätyöpaikka. Kokemus sairaalasta rajoittui siihen, että olin joskus lapsena käynyt siellä laulamassa. Ensimmäinen työpäivä oli sellainen, että ajattelin, että toista ei tule.
Kesän jälkeen työ jatkui sijaisuuksina. –Seuraavana vuonna menin sairaanhoitajakouluun ja olin lomat sairaalassa töissä. Kaikkiaan olin 23 vuotta siellä ja tykkäsin siitä Ihan äärimmäisen paljon. Siellä tehtiin työtä niin sydämellä.
Sairaalan sulkeuduttua Riihimäki siirtyi kotiutushoitajaksi akuuttiosastolle. Työ oli mukavaa, mutta hän ei kokenut päivätyötä omaksi jutukseen ja hakeutui hoitotyöhön vanhuspuolelle.
–Siellä päivä täyttyy perushoidosta. Toivoisin, että yhdessäoloon ja viriketoimintaan olisi enemmän aikaa.
MARJA-LIISA Haapalan tie vei Alajärveltä Jyväskylään ja Mikkeliin: sosiaalityöntekijäksi valmistumisen jälkeen hän työskenteli päihdehuollossa Jyväskylässä ja monien vaiheiden jälkeen palasi äitiysloman sijaiseksi kotiseudulleen vuonna 2000.
–Siihen vaikuttivat äitini ikääntyminen ja halu auttaa häntä huolehtimaan mielenterveysongelmaisesta veljestäni. En olisi uskonut, että päädyn mielisairaalaan sosiaalityöntekijäksi, mutta en ole koskaan ollut niin hyvässä työpaikassa: henkilökunnalla oli kummallinen yhteisyys ja kunnioitus sairaita kohtaan.
Sosiaalityöntekijä huolehti, että potilaille kuuluvat tuet oli haettu sekä vastasi edunvalvojan hankkimisesta, keskusteli potilaiden ja heidän omaistensa kanssa ja piti yhteyttä potilaan kotikunnan sosiaalitoimeen. Hän kuului myös hoitokokousten moniammatilliseen työryhmään.
–Tekemistä oli paljon.
Kunnan ostettua sairaalan hänen työnsä osa-aikaistettiin, kunnes toinen puoli työajasta ohjattiin sosiaalitoimistoon.
–Sairaalan työkokemuksesta oli apua toimiessani veljeni omaishoitajana.
Ihmisläheistä hoitoa
ENIMMILLÄÄN Järviseudun sairaalassa oli 173 potilaspaikkaa, jolloin hoitohenkilökuntaa oli 34. Hallinnossa työskenteli enimmillään neljä henkilöä. Loppua kohti potilaiden määrää vähennettiin. Sairaalassa oli neljä osastoa: naisten ja miesten avo-osastot, miesten suljettu ja psykogeriatrinen osasto.
Valtakunnalliset hoitolinjaukset ja hoitajien työolosuhteet muuttuivat valtavasti niinä vuosikymmeninä, joina Järviseudun sairaala toimi. Antero Lahti kertoi, että alkuvuosina työvuorossa saattoi olla yöllä naispuolinen hoitaja yksikseen. Uusia potilaita saatettiin silti jättää ovelle käsiraudoissa. Päivällä hoitajia oli joka osastolla kolmesta viiteen, iltavuorossa kaksi.
Potilaat opittiin tuntemaan ja heidän kanssaan toimimaan, joten ikäviä tapauksia sattui harvakseltaan. Hänen työuralleen sattui yksi vakavampi tapaus: potilas ryntäsi yöllä kansliaan tavoitellen hänen hedelmäveistään vahingoittaakseen itseänsä. Nujakan jäljet voitiin kaikeksi onneksi hoitaa laastarilla.
–Alun hoitajamitoitus kuulostaa vähältä, mutta vanhusten osastoa lukuun ottamatta työ ei sisältänyt perushoitoa, vaan aika käytettiin potilaiden kanssa olemiseen, Maija Riihimäki kertoi.
–ihmiset tarvitsevat keskustelukumppania, totesi Marja-Liisa Haapala.
–Ja kuuntelijaa, jatkoi Lahti.
VIMPELISSÄ oltiin etunenässä uusien käytäntöjen hyödyntämisessä. Tutustumiskäyntejä tehtiin muihin sairaaloihin, jopa Ruotsiin asti.
–Joistakin paikoista otettiin oppia, mutta monessa asiassa meillä oli asiat paremmin, Lahti totesi.
Perhehoitoa yritettiin ottaa käyttöön, siinä onnistumatta, jo 1980-luvulla. Omaisten päiviä alettiin viettää 1988, mikä lisäsi potilaiden yhteydenpitoa omaisiin, ja avoimien ovien päivät käynnistyivät 1992.
–Tuli hoitosuhdekeskustelut ja -suunnitelmat, muisteli Leila Lammi.
–Omahoitajasysteemi antoi hoitajalle enemmän tietoa potilaista ja mahdollisuuksia kokonaisvaltaisempaan hoitoon.
Sairaalasta päin tehtiin myös kotikäyntejä, jolloin kartoitettiin kotona pärjäämistä, niissä olivat mukana joskus lääkäri ja sosiaalityöntekijä. Sairaalassa pidettiin verkostopalavereita, jossa oli mukana myös omaisia ja avopuolen työntekijöitä: niissä suunniteltiin yhdessä potilaan tulevaisuutta ja tukitoimien tarvetta kotiutumisen jälkeen.
TYÖTERAPIA oli mukana alusta alkaen. Sairaalalla oli alkuvuosina oma maatila, ja potilaat osallistuivat sen töihin. Oli marjojen poimintaa ja sieniretkiä. Elämä oli mahdollisimman kodinomaista ja hoito säilyttävää. Myöhemmin linjaus oli, ettei potilaiden tarvinnut tehdä töitä, koska he ovat sairaita, mutta askartelu ja puuhailu koettiin Vimpelissä silti tärkeiksi. Arjen askareita harjoiteltiin muun muassa opetuskeittiöllä ja siivousryhmissä. Keskusteluryhmissä annettiin tietoa esimerkiksi paniikkihäiriöstä, masennuksesta ja skitsofreniasta. Alkoholisteille oli omia ryhmiä. 1980-luvulla alettiin taas toteuttaa aktiivista kuntoutusta.
–Tuli asiantuntija kertomaan, kuinka kuntoutetaan: aloitetaan pöydän pyyhkimisestä, hymähti Lahti.
Silloin alettiin siirtyä avohoitopainotteiseen suuntaan. Nyt hoidossa on menty vuosikymmeniä taaksepäin. Potilaita ei arvosteta, vaan he ovat heitteillä, arvioivat entiset hoitajat mielisairaanhoidon nykytilannetta.
Sairaalan loppu ei jätä rauhaan
SE oli elämäni kauheimpia päiviä, se tuntuu pahalta vieläkin, kertoo Järviseudun sairaalan valot viimeistä kertaa sammuttanut Antero Lahti.
–Olin jo jäänyt eläkkeelle, ja tein jonkin verran keikkaa, kunnes sairaala suljettiin.
Hän ei ole ainoa, jolle sairaalan lopettaminen tuntuu yhä raskaalta. Myös Maija Riihimäki työskenteli talossa ihan loppuun saakka.
–Vieläkin meinaa itkua tulla.
Entisten työntekijöiden näkemyksen mukaan sairaalaa ei olisi ollut pakko lopettaa.
–Kunnan mukaan se tuotti niin paljon tappiota, vaikka taloudellinen tulos oli positiivinen. Siellä oli potilaita sairaanhoitopiirin ulkopuolelta, mikä toi rahaa; se oli kannattava laitos. Tuntuu väärältä, että kunta lopetti lypsävän lehmän. Lääninlääkäri teki tarkastuksen ja totesi, ettei toiminnan jatkamiselle niissä tiloissa ollut estettä. Uusi yksityinen tehtiin viereen, eli paikoille oli tarvetta. On yhä, Lahti sanoi.
Hoitopäivän hinta oli koko sairaalan olemassaolon ajan kohtuullinen.
LOPETTAMINEN ei mennyt täysin lain kirjaimen tai hyvän tavan mukaan, toteavat entiset työntekijät. Sairaala olisi heidän mielestään saanut jatkaa ainakin siihen asti, että uusi yksityinen toimija aloitti.
–Vieläkin on paha mieli niiden potilaiden puolesta, jotka vietiin Suolahden sairaalaan ilman, että he olisivat saaneet asiasta ajoissa tietoa ja olisivat voineet sopeutua ajatukseen. Moni heistä kuoli pian sen jälkeen, koska heidät vietiin pois kotoaan, Maija Riihimäki totesi.
–Vaikeahoitoisten dementikkojen, kuten alkoholistien, sijoittaminen uudelleen oli iso ongelma. Sellaisista hoitopaikoista on nykyäänkin pulaa.
–Ei ole kovin kauan siitä, kun minulle vielä soitettiin ja kysyttiin, miksi Järviseudun Sairaala lopetettiin, kun missään ei ole ollut niin hyvää hoitoa, kertoi Lahti.
–Sairaalassa oli hyvä olla. Nytkin kun ajoin siitä ohi, tuli niin haikea olo. Kun se lakkautettiin, en voinut pitkään aikaan käydä edes pihalla, muisteli Haapala.
YHTEISHENKI ja ystävyyssuhteet entisten kollegojen kesken ovat säilyneet, vaikka sairaalan ovet suljettiin. Yhteisiä pikkujouluja pidettiin vielä monena vuonna sairaalan toiminnan päätyttyä.
