PARI kuukautta sitten Risto Vesakoski sai käsiinsä melkoisen aarteen. Hänen isänsä Toivo Vesakosken talvisodan ja jatkosodan aikaiset matkapäiväkirjat löytyivät Toivon jäämistöstä Kortesjärven Fräntilästä.
Isän tunteellisia päiväkirjamerkintöjä lukiessaan Risto oppi tuntemaan isästään sellaisen puolen, jota hän ei ollut koskaan itse nähnyt.
Nyt hän on kirjoittanut päiväkirjat puhtaaksi paitsi itseään, myös lapsiaan ja muita läheisiään varten.
TOIVON PÄIVÄKIRJA alkaa jännittyneissä tunnelmissa 14. päivänä lokakuuta Kortesjärven Ylikylän kansakoululta, jossa 250-päinen miesjoukko oli viettänyt yönsä. Sieltä matka suuntasi ensin Kauhavalle ja Seinäjoelle ja sen jälkeen junalla Karjalaan. Hänet komennettiin 16. liikennekomppaniaan Räisälässä.
Seuraa kuukauden verran epävarmuutta siitä, syttyykö sota. Tietämättömyyttä siitä, minne mennään ja mitä tehdään. Toimettomuutta ja partiovuorojen arkea. Synkkiä uutisia Moskovasta odotetaan, samoin kirjeitä kotoa.
”Suuret sotilasjonot kulkevat pitkin maanteitä, sekä kuormastoa että jalkaväkeä. Suuri odotus vallitsee”, Toivo kirjoittaa 21. lokakuuta 1939. ”Päivällä kävin lottain vartiotornissa ihailemassa Karjalan iki-ihania maisemia.”
TALVISODAN alkamispäivää 30. marraskuuta hän kuvaa suurten kohtaloitten päiväksi.
”Tänä päivänä joutui pieni kansamme urhoollisesti torjumaan suuren verivihollisemme ryssän röyhkeän maahantunkeutumisen. Tämä päivä oli alkua sille suurelle historialle, josta kansamme tulee kirjoittamaan maailmanhistoriassa.”
Toivon palveluspaikka vaihtelee eri puolilla Karjalaa, eikä hänellä ole selkeää kuvaa sodan sujumisesta. Ajatukset kääntyvät iltaisin kotipuoleen. 28-vuotiaalla miehellä on takana neljä vuotta avioliittoa Vienon, Kaustiselta kotoisin olevan kansakoulun opettajan, kanssa. Parilla on kaksivuotias Tapio-poika. Heitä Toivo ajattelee lähteneensä suojelemaan ja puolustamaan.
Ikävä, epätietoisuus tulevasta ja usko oman asian oikeellisuuteen heijastuvat tekstistä.
”Mieli tuntuu hieman raskaalta, kun ajattelee kaikkea mahdollista, mikä voi eteen tulla näinä tulevina päivinä. Epätietoisuus sotatapahtumista ja tämä niin odottavalla kannalla oleminen ei tunnu kovinkaan hyvältä”, hän kirjoittaa 5. joulukuuta neljältä yöllä valvoessaan päivystäjänä vartiotuvassa. ”Näin hiljaisina hetkinä tulee mieleen koti, vaimo ja lapsi. Voi miten tekeekään hyvää tällaisina hetkinä elää kaukana rakkaitten omaisten seurassa. Tekee kipeää sydämeen ajatellessa Tapiota, se pieni poikani.”
TOIVO ei juuri mässäillyt sodan raakuuksilla, vaan hän kuvaili ihmissuhteita, elämää Karjalassa, luontoa ja esimiehiään positiivisessa hengessä.
Poikkeuksen teki 19. joulukuuta 1939, jolloin hän sai nähdä suuren ilmataistelun. Hän kertoo päiväkirjassaan sydän pamppaillen sen olleen hänen elämänsä suurin päivä ja toteen käynyt unelma.
”Kuulimme ollessani Sairalan partiossa Imatran suunnasta kovaa ilmatorjuntatykkien ammuntaa. Hetkistä myöhemmin kuulimme lentokoneen moottorin surinaa samasta suunnasta. Ja samassa ilmaantui vihollisen raskas pommikone näkyviin”, hän kirjoittaa. ”Hetkistä myöhemmin ilmaantui oma hävittäjämme. Se vaikutti pieneltä tuon jättiläisen rinnalla. Niin kuin nuoli kiiti tuo pieni hävittäjämme ja maasta selvästi voimme todeta miten välimatka noiden kahden välillä lyheni lyhenemistään ja hetkeäkään epäröimättä syöksyi tuo hävittäjämme otuksensa kimppuun iskien takaa, sivulta ja ylhäältä. Pienet lyhyet hyvin tähdätyt sarjat tekivät selvää pian vastustajasta, joka palavana syöksyi maahan.”
Sen jälkeen hän joutui itsekin osallistumaan hengissä maahan selvinneen lentäjän metsästämiseen.
”Tiesimme, että lentäjä ei antaudu elävänä ja ennen kuolemaansa haluaa tehdä tuhoa mahdollisimman paljon. Järjestäydyimme ketjuun kiväärit ja pistoolit ladattuina, valmiina sylkemään tulta väijyksissä olevaa petoa vastaan. Näin muuttui tilamme kuin ihmismetsästykseksi. Puu puulta kuljettiin eteenpäin, tarkastettiin jokainen kolo ja notkelma, mutta kuitenkaan löytämättä ennen pimeän tuloa.”
8. TAMMIKUUTA, reilu kuukausi talvisodan alkamisen jälkeen, Toivo sai kuulla pääsevänsä lomalle. Uni ei tahtonut tulla Sairalan juna-asemalla, kun ajatukset pyörivät jo kotopuolessa. Seuraavan päivän aamuna hän heräsi neljältä, vaikka juna saapui asemalle vasta kahdeksalta.
”Jokainen sekunti, jota joudumme odottamaan, tuntuu minuutilta. Junan kulku on hidas — enempi vauhtia”, hän kirjoitti.
Päiväkirja päättyy tuohon onnelliseen Kortesjärvellä vietettyyn viikkoon 10.–16. tammikuuta. Ennen paluutaan Karjalaan hän yritti koota ajatuksiaan viimeiseen merkintään.
”En voi sanoin kuvailla sitä onnen tunnetta, jota tunsin hetkellä, jolloin astuin autosta alas ja sain vaimoni lämmintä kättä ja ennen kaikkea kun tunsin hänen syleilynsä ja polttavat suudelmat huulillani. Henkeä pidätellen kuuntelin rappusissa poikani ääntä: ”Setä tulee!” Kun tulin näkyviin, kuulin poikani huulilta äänen: ”Isi Voivo!” Sanat tulivat niin rakkaina ja pehmeinä ja ne soivat aina korvissani.”
Hän jätti mustan, vahakantisen vihon Kortesjärvelle todistuksena siitä, että hän oli kirjoittaessaan muistanut aina vain vaimoaan ja poikaansa.
”Nyt lähden kohti tuntemattomia kohtaloita. Sydän on täynnä, pakahtumaisillaan. Mutta miehenä on kaikki kestettävä. Sillä tietoisuus, että tuo pieni, minulle niin rakkaaksi tullut perheeni tarvitsee suojelijaa, ja siksi nyt lähden”, päättyy viimeinen merkintä.
TOIVON vaimo Vieno kuoli vuonna 1999 ja Toivo itse vuotta myöhemmin. Sen jälkeen talvisodan aikainen päiväkirja jäi hänen jäämistöönsä Fräntilään, laatikkoon jota kukaan ei ollut avannut.
Toivon Tapio-pojan pikkuveli, Raahessa nykyisin asuva Risto Vesakoski sai sen käsiinsä pari kuukautta sitten. Nyt hän on kirjoittanut sen puhtaaksi paitsi itseään, myös lapsiaan ja lapsenlapsiaan varten.
Isästä paljastunut tunteellisuus teki Ristoon suuren vaikutuksen. Se oli hänelle sellainen asia, jota hän ei arjessa ollut huomannut, ja hän kertookin liikuttuneensa isän tekstejä lukiessaan useaan otteeseen.
–Ehkä päiväkirja oli isän mielestä niin intiimi, että se pidettiin piilossa, hän miettii. –Tuohon aikaan kirjeessä kerrottiin tunteista herkästi.
Riston nuoruudessa isä oli asiallinen ja ahkera mies. Vieno pysyi hänelle loppuun asti tärkeänä.
–Isäni ei traumatisoinut sodassa, muttei myöskään koskaan pullistellut kokemuksillaan.
TOIVO Vesakoski osallistui myös jatkosodassa Särkisyrjän, Rytty-Leppäselän, Tuokslahden, Saavainjoen ja Pien-Kallelovan taisteluihin sekä Kannaksen asemasotaan. Jatkosodan aikaisen journaalin tunnelmat ovat vakavampia. Hän keskittyy kertomaan lyhyesti marssituista kilometreistä ja taisteluista.
Tulevaisuus näyttää epävarmalta. Päiväkirja alkaa merkinnällä: ”Antakaa tämä vaimolleni.”
