Osa naisista on ollut talossa pitkään, toiset ovat uusia kasvoja. Museotoimenjohtaja Maria Lampinen palasi tutkimus- ja projektityöstä toimeensa heinäkuussa. Museosihteeri Päivi Haapaniemi tekee vuoden loppuun puolta työaikaa ja toisen puolen Matkailua Alajärven aalloilla -hankkeessa. Museoapulainen Tarja Ahopelto on aloittanut museolla 2002 tehden ensin kesäsijaisuuksia, vakituisesti vuodesta 2009. Kirsti Ruissalo aloitti museolehtorin tehtävässä elokuun alussa, Heidi Lappalainen on tehnyt museomestarin töitä pian vuoden. Konservaattori Marja Korhonen täydentää joukkoa aika ajoin.
–Kiva, huumorintajuinen ja sitoutunut työporukka, Lampinen luonnehti. –Ihanaa, että täällä saa toteuttaa omia ideoitaan. Olemme kaikki kauhean innostuneita tästä työstä.
PÄÄKAUPUNKISEUDULTA lähtöisin oleva Maria Lampinen opiskeli Turussa taidehistoriaa. Gradun jälkeen hän teki pätkätöitä, kunnes päätyi Alajärvelle 1998.
Vuosien aikana hän on tutkinut Eero Nelimarkan ja hieman myös Alvar Aallon vaiheita, sekä tehnyt kansainvälistymishankkeita. –Hankkeiden avulla on pienistä resursseista huolimatta mahdollista kehittää uutta.
LEHTIMÄELLÄ asuva Päivi Haapaniemi siirtyi kaupungin palvelukseen Lehtimäen koulusihteerin virasta. Alajärven kulttuurisihteerin viran lakkauttamisen jälkeen hän sai osan kulttuuriin liittyvistä työtehtävistä. –Nyt suurin osa ajasta menee Villa Väinölän pyörittämiseen. Muuta työtä voin hoitaa sieltäkin käsin. Tässä työssä voin hyödyntää kulttuuri- ja matkailuopintojani.
Hän tekee vuoden loppuun saakka puolet työajastaan kaupungin Matkailua Alajärven Aalloilla -hankkeen projektityöntekijänä.
HEIDI Lappalainen on kotoisin Ylistarosta, koulutukseltaan rakennuskonservaattori ja opiskellut yliopistossa muun muassa museologiaa sekä maisema- ja kulttuuriperinnön tutkimusta. Työkokemusta on kertynyt erilaisista museotöistä. –Muun muassa Pohjanmaan museolla olin kuusi kesää muuraamassa vanhan Vaasan raunioita. Varsinaisesta talotekniikasta minulla ei ole aiempaa kokemusta, mutta talonmieshommat ja ilmastointikoneet tulevat tutuksi pikkuhiljaa oppien.
Hän työskentelee museomestarina puolella työajalla, toisen puolen teknisellä toimella jakamassa ruokaa vanhuksille. On kaavailtu, että vanhojen rakennusten fiksaus työllistäisi hänet sivistystoimen puolella kokonaan.
OULULAISSYNTYISELLÄ Kirsti Ruissalolla on kaukaiset eteläpohjalaiset sukujuuret. Taidehistorian opinnot veivät hänet Turkuun. Opinnot ovat jatkuneet valmistumisen jälkeenkin, ja hän on työskennellyt useilla eri aloilla, esimerkiksi Aboa Vetus & Ars Novassa tehnyt kaikkia töitä vahtimestarista tutkijaan. –Monipuolinen työnkuva, ja arvostettu organisaatio maakunnan aluetaidemuseona kiinnostivat. Taidemuseot ovat minun juttuni.
TARJA Ahopelto hoitaa vastaanottoa ja myymälän kassaa, tekee mediaseurantaa ja siivoaa. –Tarja tietää kaikesta kaiken, hänellä on hyviä neuvoja ripustustilanteissa, ja hän on vastaanoton valtiatar, työkaverit luonnehtivat.
Museolla tehdään töitä seitsemänä päivänä viikossa. –Saatetaan ajatella, että me vain avaamme ovet ja myymme lippuja, taulut vain ovat seinällä ja kysytään, että eiks teillä ole tylsää siellä, kun mitään ei tapahdu, nauraa Lampinen. –Ei ole tylsää päivää eikä kahta samanlaista päivää, nauraa Ruissalo, ja muut nyökyttelevät. Välillä meno on ”aikamoista härdelliä” ja huumoriakin tarvitaan. –Puhelin soi, ja kiireellinen sähköposti laittaa koko tärkeysjärjestyksen uusiksi, Lampinen luonnehtii. –Sain juuri postia arkkitehtuurimuseosta, he olivat kuulleet, että Aallon suunnittelemat sairaalan pylväät ovat vielä tallella ja halusivat niistä valokuvia. Toivottavasti ne ovat ensi kesänä siellä esillä.
Kulisseissa tapahtuu paljon. –Näyttelyn suunnittelu saattaa olla kahdenkin vuoden projekti. –Näyttelyiden eteen tehdään paljon töitä. Joskus ihmisille tulee yllätyksenä, etteivät samat taulut ole aina samoilla paikoilla, huomauttaa Ruissalo. –Joku saattaa sanoa, että kyllä minä olen ne Nelimarkat nähnyt, mutta tuskinpa, on niitä niin paljon, Ahopelto toteaa.
Perusnäyttely vaihdetaan parin vuoden välein, ja siihen pyritään löytämään uusi näkökulma. Vaihtuvat näyttelyt suunnitellaan vuoden päähän etukäteen, ja niihin liittyen taiteilijoiden kanssa palaveerataan useita kertoja. Näyttelyihin liittyy aina teosten pakkaamista ja purkamista, valojen säätöä, ehkä väliseinien ja alustojen tekoa, teoslistat, katalogit, kutsukortit, opastusten ja työpajojen suunnittelu, seinien pakkeloiminen ja maalaaminen näyttelyiden jälkeen. Näyttelyitä pystytetään tunteja laskematta. –Vaikka siihen varataan tietty aika, aina tulee jotain yllätyksiä, Ahopelto sanoo.
Koululaisryhmiä käy museolla ajoittain paljonkin, ja työpajoja järjestetään paljon. Kahvilan puolella palvellaan tarvittaessa. Kassaa hoidetaan vuorotellen, mutta siinäkin pyritään tekemään samalla jotain muuta, jos on mahdollista. Sähköpostitiedusteluja tulee milloin mistäkin asiasta, esimerkiksi saatetaan kysyä, että onko teillä teos, jonka Nelimarkka maalasi isoisästäni. –Tai jos tarvitaan asiantuntijaluentoa, Ruissalo lisää.
Museon viestintä on oma lukunsa, samoin dokumentointi, jota tehdään kaikesta toiminnasta. Arkistojen ja teosvaraston sekä kiinteistöjen huolto, siivoaminen ja lumityöt kuuluvat myös arkeen.
Lampista työllistävät hallinnollinen työ, suunnittelutehtävät, tuleva näyttelyohjelma ja yhteydet yhteistyötahoihin.
VAIHTELEVUUS, ja se, että kaikki tekevät kaikkea, on työn suola. Pienessä museossa ei harrasteta turhaa tärkeilyä.
–Jokainen saa suunnitella oman työnsä, kunhan se vain tulee tehtyä, sanoo Ahopelto. –Pienessä museossa ei ole tarkkaa hierarkiaa ja jokainen saa sanoa mielipiteensä, Lappalainen toteaa.
Se on huomattu, että mitä tarkemmin suunnittelee työpäivänsä, sitä varmemmin tulee jotakin akuuttia, joka muuttaa suunnitelmat. –Priorisointia vaaditaan, naurahtaa Ruissalo.
–Autamme toisiamme. Jos huomataan, että joku on kieli vyön alla, toiset yrittävät joustaa. Museo on meidän kaikkien yhteinen homma.
TYÖN paras hetki? Ruissalolla on heti vastaus valmiina. –Kun koululaisryhmä tulee tänne, saattaa aistia, että jollakin on asenne ”ääh, museo, tylsää”. Vierailun lopuksi kysyn aina, onko kysyttävää. Tänäkin syksynä yksi poika, joka oli aluksi melko varautunut, kysyi, että saako tänne tulla uudestaan, milloin vain? Se on palkitsevaa.
–Ruokapöytäkeskustelut, naurahtaa Lappalainen, mutta jatkaa saman tien: –Kun näyttely on valmiina, tulee olo että ”jes!”. –Samat sanat, toteaa Ahopelto.
–Tässäkin näyttelyssä on tosi paljon tekstiä. Saattaa käydä mielessä, jaksaako kukaan niitä lukea, mutta kun huomaa, että ihmiset käyttävät niihin aikaa, se tuntuu hyvältä: työ ei ole ollut turhaa, kertoo Lampinen. –Näyttelyn suunnittelu on kivaa, myös ripustuksen osalta. Tunnen tilan hyvin, ja on kiva, kun tulee aina uudet teokset ja saa miettiä, miten niitä asettelee. Suora palaute ihmisiltä on se paras.
–Ei ole kahta samanlaista päivää, Ruissalo tiivistää.
Näkymättömät ylpeydenaiheet
OLEN huomannut, että kaupunkilaisia on välillä vaikea saada liikkeelle, mutta kauemmaksikin lähdetään, jos asia kiinnostaa. Esimerkiksi Antti Tuurin Arvid Broms -kirjasta kertonut ilta Lappajärvellä veti 250 kävijää, totesi illassa asiantuntijaluennon pitänyt Kirsti Ruissalo.
–Miksi alajärveläiset eivät uskalla tulla tänne meidän museoon, hän pohtii. Onko pääsymaksullisuus osasyynä?
Villa Nelimarkka on paikka, jonne kaupunkilaisilla on selvästi matalampi kynnys tulla. –Villa Nelimarkka on kiinnostanut alusta asti. Kyläläiset tulivat sinne rupattelemaan ja kertomaan tarinoita Eero Nelimarkasta, siellä kesäkahvilaa alkuvaiheessa pitänyt Lampinen muistelee.
PÄIVI Haapaniemi haluaa kiinnittää huomiota siihen, miten Ranskasta, Pietarista ja Japanista hiljattain tulleet turistit ovat ihailleet Aallon harvinaisia, varhaisia töitä Alajärvellä. –Paikalliset eivät ehkä aina osaa arvostaa niitä, ne kun ovat olleet täällä vuosikymmeniä, samoin kuin museo. On hienoa, että näin pienellä paikkakunnalla on ammatillisesti pidetty ja arvostettu museo. Ihmisillä on mahdollisuus mennä tutustumaan tähän kulttuuriperintöön, sitä kannattaisi hyödyntää.
Kummitteleeko Eero?
MUSEORAKENNUS nitisee ja natisee vanhuuttaan, putket ja patterit saattavat äännellä. Hiljaisuudessa pienikin ääni saattaa kiinnittää huomiota. Uusille työntekijöille vitsaillaan, että ei tarvi pelätä, Eero se vain täällä kulkee.
Ahopelto kertoi, että oli kerran yksin ollessaan unohtanut laittaa ovikellon päälle ja mennyt käymään keittiössä. –Palattuani vastaanottoon kuului askeleita ylhäältä ja tuli hiljaista. Se toistui kolmeen kertaan. Ajattelin, että nyt Eero on lähtenyt oikein kävelemään, kun askeleetkin kuuluu. Sitten piti lähteä katsomaan. Asiakas oli tullut sisälle ja lähtenyt kiertämään ajatellen, että maksaa lähtiessään, kun vastaanotossa ei ollut ketään hänen tullessaan.
Eräällä koululaisvierailulla muutama tyttö tuli pelokkaan näköisinä kysymään, milloin se Eero on kuollut, kun peite vieläkin heiluu. Alakerran ateljeen sängyn päiväpeitteen reuna oli liikkunut ohikulkevien ihmisten aiheuttamasta ilmavirrasta.
Heidi Lappalainen muistelee, että kun hän yritti silloin museolehtorina työskennelleen Anri Gorskin kanssa kiinnittää Nelimarkan perheenjäsenen kuvaa ateljeen seinälle, rautalanka katkesi. –Totesimme, ettei Eero tykkää tästä kohdasta, ja jätimme asian sikseen.
Eeron henki, on se todellinen tai ei, on naisten mukaan joka tapauksessa hyväntahtoinen.
