VAALEASTA talosta kuului soitantaa portaille asti. Katajan talon olohuoneessa harjoittelivat Windalan pelimannit Aimo Mässbacka, Veikko Kataja, Juhani Rantala ja Heikki Viitaniemi Lokakuun loiskeet -tapahtumaa varten.
–Olemme tällaisia lopettelevia pelimanneja, parhaimmat vuotemme jo soitettu, totesi joukon vanhin, vuonna 1935 syntynyt Mässbacka.
Kokoonpano esiintyy harvakseltaan. Viimeiset isommat keikat entisellä kokoonpanolla olivat Vimpelin kunnan matkat Helsingissä ja Oulussa viime vuonna. Hiljattain edesmenneen mestaripelimanni Aukusti Viitaniemen tilalle on värvätty Heikki Viitaniemi.
Ennen Windalan pelimanneja ja sen jälkeenkin soittajia on kuultu monissa eri kokoonpanoissa. Kataja ja Viitaniemi ovat toimineet myös Vimpelin mieskuoron säestäjinä. Soitto onkin vienyt pelimanneja vuosikymmenten ajan ympäri Suomea ja ulkomaille Amerikkaa myöten.
Soitto vaatii fyysistä kuntoa, mutta myös paneutumista. Useimmat pelimannit soittavat korvakuulolta, vaikka nuottejakin on jouduttu opettelemaan. –Soitetaan korvalla ja tunteella, Mässbacka tiivisti. –Lahjakkuus auttaa alkuun, mutta työllä se taito hankitaan.
1935 syntynyt Mässbacka on yksi seitsemästä vimpeliläissyntyisestä muusikosta, jolle on myönnetty mestaripelimannin arvonimi. –11-vuotiaana olen alkanut viulun soittoa kituuttamaan. Oma-aloitteisesti opettelin ja itse, siihen aikaan ei mitään oppia saanutkaan, ei ollut musiikkiopistoa eikä musiikin opettajaa häävin. Vähän kuin salaa on opeteltu, ja oppia varastettu toisilta.
Soittimet olivat siihen aikaan kalliita, ja esimerkiksi rumpuja ei juuri nähty. Kitarat yleistyivät vasta 50-60-luvulla. Mässbackan kotona oli viulu ja mandoliinikin rakennettiin. –Joka kylällä oli kuitenkin viulupelimanneja, soittoa kuuli usein. Talon seinällä oli viulu, ja kun siihen tuli miehiä, viulu alkoi kiertää kädestä käteen.
–Monet soittivat siihen aikaan, toiset huonommin, toiset paremmin. Samoja kappaleita hangattiin, samoja, joita mekin hangataan. Ei oikein edes tiedetty, miten sitä viulua tulisi pitää, jotkut soittivat polven päällä. Yritettiin sitä sormikäden asentoa muokata, mutta se oli kuin kirvesvarresta olisi pidetty kiinni, Mässbacka myhäili. –Jotka olivat nähneet parempia soittajia, yrittivät irrottaa kämmenpohjaa viulun kaulasta.
Nuorukaisena Mässbacka alkoi soitella toisen hallapurolaisen, Ahti Elglandin kanssa, joka soitti hanuria. –Silloin pidettiin pienemmilläkin kylillä useampia iltamia vuodessa, ja ohjelman jälkeen avustimme tanssin säestämisessä.
Pelimannimusiikki alkoi innostaa Mässbackaa enemmän Niilo Elglandin innostamana 1973, jolloin joukko oli ensimmäisen kerran Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla. –Sen jälkeen siellä on oltu joka vuosi jonkin porukan mukana. Meillä oli silloin pienempi kokoonpano, jolla soittelimme paikallista musiikkia ja Konstan kappaleita. Kuinkahan monet hääsoitotkin on Sääksjärvellä soitettu Niilon ja Ahtin kanssa? Siinä aloitusmarssi kestää kolme varttia ja siihen polskat päälle, se on tunnin rituaali.
–Minä soitin bassoa häissä Keski-Pohjanmaalla, ja voi sanoa, kun sitä katrillia oli soitettu toista tuntia, ei ollut sormissa tuntoa, mutta ei ollut nahkaakaan, muisteli Heikki Viitaniemi.
VEIKKO Katajan tie musiikin saralla käynnistyi Tahtipojissa ja Sävelsepoissa 15-vuotiaana. Pikkuhiljaa tapahtui kuitenkin siirtymä pelimannimusiikin puolelle. Repertuaarista löytyvät kitara, kontrabasso ja klarinetti. Windalan pelimanneissa hän soittaa bassoa.
Katajalla on yhteys Vimpelin Väinämöiseen, sillä tämän vaimo oli Katajan sukua. –Siellä (sukutalossa) oli viulu ja mandoliini seinällä: Eeli tuli ja veti viululla ja lauloi, se oli jotain: Eelin soitto veti viulun auki! Sitten me kituutettiin se tukkoon, eikä se enää soinut niin hyvin. Oikein kova viulisti laittaa puun soimaan!
Kataja opiskelee, soittaa ja lauleskelee Eeli Kivisen lauluja aika ajoin. Niillä on hänelle suuri merkitys.
Tärkeimmäksi musiikkimuistoksi nousee esiintyminen Finlandia-talolla. –Se oli Samuelin poloneesi. Olin yhtenä kontrabassomiehenä takarivissä ja sain laulaakin Kiviniemen lukkarin valssin. Olen minä laulanut Metropolitanin portaillakin! Vuosien varrella on tullut laulettua paljon, niin ilossa kuin surussakin. Terveyden kanssa kun on ollut häikkää, ei ole laulattanut. Nyt jaksaa soitella taas kitaraakin.
–Myös Heikki oli harmonin kanssa Finlandia-talon esiintymisessä.
VAALASTA Ruotsin kautta Vimpeliin vuonna 1981 rantautuneen Juhani Rantalan soittoura huuliharpistina käynnistyi Järviseudun pelimanneissa. Hän myös lauloi Mieskuorossa toistakymmentä vuotta.
Huuliharpun soittajilla on usein iso kasa soittimia, joita sitten taskuista kaivellaan. Rantala kehitteli itse 14 huuliharpun soittokoneen, jossa on kaikki duuri- ja mollisävellajit. –Yksinkertainen laitos, nippusiteillä koottu, hän totesi.
Rantala käy lähialueen pelimannitapahtumissa soittamassa myös itsekseen, ja on kilpaillut huuliharpun soitossa. –Ostin haitarin, ja sitäkin tulee soiteltua.
VIITANIEMEN ja Pyhälahden taloissa soi, ennen lähes joka katon alla oli pelimanneja. Heikki Viitaniemi sai musiikin verenperintönä ja kasvoi sen ympäröimänä. –Kansakouluaikana muistan soittaneeni harmonia. 1990-luvun soitin Kolibri-yhtyeen mukana ravintoloissa, Lappia myöten. Noin 400 keikkaa, ja mittariin tuli 45 000 kilometriä vuodessa. Pelimanni-aikoina olen ollut tämmärinä ja basistina. Viime vuosikymmeninä olen soittanut satunnaisesti, hän kertoili koskettimien takaa.
WINDALAN pelimannit perustettiin 1995. Yhtye sai Vimpelin kunnan kulttuuripalkinnon 2013. –Olemme tehneet cd-levyn ja toinenkin on tulossa, Kataja kertoi.
Polkat ja jenkat irtoavat kevyesti. Kun Windalan pelimannit kokoontuvat harjoittelemaan, he saattavat soittaa parikin tuntia. –Musiikki antaa muutakin ajattelemisen aihetta kuin arjen huolet, Mässbacka totesi. –Kaveripiiri on laajentunut sen myötä, Kataja lisäsi. –Kyllä musiikki piristää, Rantala jatkoi.
Kun Katajan talon ovi sulkeutui, jäivät ilmaan soimaan Vaienneen viulun sävelet.
Olosuhteet ovat muokanneet musiikkiperinnettä
VIMPELISSÄ on ollut aina vahva viuluperinne ja pienemmät yhtyeet kuin ympäristökunnissa. –Kaksirivisen soittajia ei ole juuri ollut, hanuristeja kyllä, Aimo Mässbacka totesi.
–Täällä on oltu liian köyhiä, haitarit on olleet kalliita pelejä aikoinaan, Juhani Rantala arveli.
–Veteliin ja Kaustiselle sekä Seinäjoelle päin mennessä tulevat haitarit mukaan, eikä viulisteja ole juuri ollenkaan, sanoi Veikko Kataja.
–Vetelin ja Kaustisen suunnalta on tänne tullut vaikutteita jonkun verran, Evijärveltä myös aikoinaan, Mässbacka jatkoi.
KAUSTISEN kansanmusiikkijuhlilla (1967 alkaen) oli iso merkitys Järviseudunkin pelimannimusiikille, toteaa Aimo Mässbacka. –Ne piristivät sen uuteen nousuun: suurin osa kokoonpanoista on perustettu sen jälkeen. Aiemmin oli yksittäisiä soittajia, mutta kansanmusiikki ja yhtyesoitto alkoivat kiinnostaa enemmän. Kokoonpanojen muodostumiseen vaikuttivat esimerkiksi kulkuyhteydet, eli miten ja minne kukakin pääsi harjoituksiin. Naapurukset soittivat yhdessä ja siitä se laajeni kylältä toiselle.
–Nykyisin Kaustisella on niin paljon tarjontaa, että harrastajien soittoaika on rajattu varttiin. Puskasoittoon on mahdollisuus yhä monissa pienemmissä tapahtumissa.
70-80-LUKU oli pelimannikulttuurin kulta-aikaa, silloin oli vielä vanhoja pelimanneja, jotka soittivat aktiivisesti. Pelimannikulttuuri oli Mässbackan mukaan marginalisoitumassa, mutta sillä on silti vahva harrastajakunta. –Suomalaisia pelimanneja kiertää Amerikan manteretta myöten, mutta he soittavat maailmanmusiikkia ja tekevät omia sovituksiaan eli kansanmusiikin käsite on laajennut. Pelimannitapahtumia on edelleen paljon, esimerkiksi Joupiska soi on ollut Windalan soittajille mieleinen tapahtuma. –Kyllä pelimannimusiikilla on oma sijansa vielä, ei sitä ole kokonaan syrjäytetty. Kyllä se vielä elää ja nuoriakin harrastajia on, vaikka pelimannimusiikki onkin marginaalissa. Uusi Järviseudun pelimannit on saanut nuorempaakin porukkaa mukaan.
